Luin lehdestä, että ministereiden palkkoja leikataan viidellä prosentilla. Itse asiassa en tarkkaan tiedä mikä on ministerin palkka, eikä tällä vähennyksellä ole merkitystä siihen etuoikeutettujen ryhmään kuuluvalle, jolla ei ole aikoihin ollut toimeentulohuolia eikä sellaisia tarpeita, joiden vuoksi pitäisi saada lisää rahaa käyttöönsä.
En kuitenkaan pannut merkille, että tällaisesta olisi puhuttu hallitusneuvotteluissa. Olisin ainakin halunnut asiaa pohdittavan laajemmin ja kysynyt, jääkö tämäkin vain vain merkityksettömäksi populistiseksi hyveellisyyseleeksi, jolla ei ole todellista esimerkkivaikutusta. Paremminkin se on signaali politiikan ja poliittisen vastuunkannon jatkuvasta devalvoimisesta. Sitä voi pitää niiden äänekkäiden politiikanvihaajien mielistelynä, joiden mielestä on aivan oikein, että ministereiden alaiset kansliapäälliköt ja muut korkeat virkamiehet tienaavat huomattavasti enemmän kuin vaaleissa valittu esimiehensä, elinkeinoelämän johtajien moninkertaisista tienesteistä puhumattakaan.
En pidä kasvaneita ja edelleen kasvavia tuloeroja miltään osin oikeutettuina ja perusteltuina. Perustoimeentulon nostaminen kaikista heikoimmassa asemassa oleville on erinomainen asia, mutta tuloerojen kaventaminen vaatii paljon muutakin. Muuksi eivät riitä pelkät puheet ja merkityksettömät eleet, vaan tarvitaan myös sellaista veropolitiikkaa, jossa kaikkien suurituloisten veroprosenttia nostetaan. Näin ministerit ja kaikki samantasoista tai suurempaa palkkaa nauttivat olisivat samassa asemassa kantamassa todellista yhteisvastuuta riippumatta siitä ansaitsevatko tulonsa perijöinä, osingonsaajina tai palkansaajina yksityisellä tai julkisella sektorilla, ja olivatpa vaaleissa valittuja ja siten myös vaaleissa erotettavia luottamushenkilöitä tai eivät.
24.6.2011
