Helsingin Sanomien päätoimittajana 19 vuoden ajan toiminut Janne Virkkunen on tästä päivästä alkaen siirtynyt muihin tehtäviin ja kohta myös eläkkeelle. Voin tunnustaa oman viharakkaussuhteeni hänen toimittamaansa lehteen. Vuosien varrella on minulla ollut paljon tilaisuuksia antaa hänellekin suoraa palautetta lehdessä näkemistäni rimanalituksista ja puutteista. Hän on nämä tyynesti ottanut vastaan, arvatenkin siksi, että on usein ollut, voimatta sitä aina myöntää, samaa mieltä kritiikin kanssa. Tyyneyttä on myös helpottanut tieto siitä, että lehden rimanalituksetkin ovat yleensä nousseet kilpailijoiden rimaa korkeammalle. Helsingin Sanomien journalistiselle tulevaisuudelle on ratkaisevaa, ovatko seuraavatkin päätoimittajat uskollisia hyvän journalismin vaikeasti määriteltäville ja vielä vaikeammin toteutettaville periaatteille aikana, jolloin koko mediamaailmaan kohdistuvat liiketoiminta- ja muut paineet vaikuttavat päinvastaiseen suuntaan. Siitä että Hesarikin on joutunut antamaan näille periksi on koko ajan lisääntyvää näyttöä. Eilisessä, erinomaisesti lehden tehtäviä hyvän journalismin hengessä käsitelleessä jäähyväisyläkerrassaan Janne Virkkunen korosti mm. sitä, että lehden ”on pidettävä valtaeliitti varpaillaan”. Kaunis periaate, mutta miten sen käy silloin kun Helsingin Sanomien kaltaisen mediavaikuttajan sekä toimituksellinen että liiketaloudellinen johto (toivottavasti ne pysyvät jatkossakin erillään) ovat aina itse osa tätä valtaeliittiä ja käyttäytyvät sen mukaisesti? Tähän jos mihin pätee kysymys quis custodiet ipsos custodes, eli kuka valvoo näitä valvojia itseään? Nykyisestä Julkisen Sanan Neuvostosta ei siihen ole, ja aina tarvitaan myös lakeja osoittamaan sananvapauden rikollisen väärinkäytön rajat, mutta valvojaksi ei valtiotakaan tule huutaa. Tässä on paikka kansalaisyhteiskunnasta nousevalle systemaattiselle mediakritiikille.
1.4. 2010
