Mannerheim − mies ja myytti
Juhani Suomi on pitkän tutkijauransa aikana kirjoittanut suuren määrän Suomen presidenttejä käsitteleviä elämäkertoja ja tehnyt sen tavalla, jokaon herättänyt sekä ihastusta että vihastusta. Suomen kahdeksanosaista elämäkertaa Urho Kekkosesta on arvosteltu kohteensa ihailevan kritiikittömästä käsittelystä, mutta kriitikoidenkin on myönnettävä, että teossarja on kaikelle myöhemmälle Kekkoseen ja hänen aikaansa kohdistuvalle tutkimukselle perusteellisuudessaan sivuuttamaton. Sitä paitsi Suomen ansioihin kuuluu, että hän ei vääristele tai väärinkäytä lähteitään, vaan tuo ne esiin tavalla, joka antaa lukijalle mahdollisuuden päätyä myös hyvin toisenlaisiin tulkintoihin Kekkosen toimista kuin mihin hän on päätynyt.
Samankaltaista tunnustusta ei kuitenkaan voi antaa Suomen Mauno Koiviston presidenttikautta käsittelevästä kolmiosaisesta kirjasarjasta. Teoksen kaunainen perussävy käy ilmi jo kirjojen nimistä: Pysähtyneisyyden vuodet, Epävarmuuden vuodet ja Kohti sinipunaa. Risto Rytistä kertova Kohtalona yksinäisyys jää kohteensa käsittelytavan osalta johonkin yllämainittujen teossarjojen välimaastoon.
Mannerheimista on tuskin mahdollista kirjoittaa tavalla, joka ei antaisi kenellekään aihetta kritiikkiin tai loukkaantumiseen. Varhaisimmat Mannerheim-teokset ovat käsitelleet häntä ihailevan kunnioittavasti, huipentuen Stig Jägerskiöldin monumentaaliseen kahdeksanosaiseen elämäkertaan. Mannerheim-myytin rakentamiseen osallistui myös marsalkka itse kaksiosaisilla, juuri ennen hänen kuolemaansa valmistuneilla muistelmilla. Toki Mannerheimista on kriittisestikin kirjoitettu, ennen muuta äärivasemmistolaisten kynäilijöiden toimesta, mutta yleensä historioitsijat ovat varoneet kirjoittamasta hänen tekemisistään liian kriittiseen sävyyn.
Juhani Suomi ei Mannerheimin kuvaa kumarra. Suomen kirjasta selvästikin pahastuneen Aamulehden arvostelijan mukaan Suomi piirtää kuvan Mannerheimista, joka ” oli ylipäällikkönä ja presidenttinä herkkähipiäinen, tittelinkipeä, pitkävihainen, kostonhimoinen, päätöksissään häilyväinen, omahyväinen ja vielä pelkurikin. Lisäksi hän oli sodanjohtajana toivottoman vanhanaikainen ja hidasliikkeinen strategi”. Tämä on ihan kohtuullinen luonnehdinta Suomen piirtämästä kuvasta, mutta jos tarkkoja ollaan, niin perin vähän hänen Mannerheimin viimeisiä vuosia sodanaikaisesta presidentinviran tavoittelusta 1943 alkaen käsittelevässä kirjassaan on oikeastaan uutta. Mannerheimia rajattomasti ihaillutta Jägerskiöldiä lukuunottamatta samoja luonteenpiirteitä ja heikkouksia voi, pehmämpään asuun käärittynä, löytää muidenkin Mannerheimista kirjoittaneiden kuvauksista. Aikaisemmin Mannerheimistä kirjoittaneet historioitsijat eivät vain ole halunneet tai uskaltaneet niitä erityisemmin korostaa saatikka nostaa otsikoihin.
Toisaalta Suomikaan ei pyri väittämään, etteikö oikutteleva ja häilyvä marsalkka olisi kuitenkin ollut se tuiki tarpeellinen ”viimeinen kortti”, joka edesauttoi valtakuntaa viime hetkellä irtaantumaan itsenäisyytensä ja joltimmoisen eheytensä säilyttäen sitä uhanneesta kohtalonyhteydestä Natsi-Saksaan. Silloisessa Suomessa ei ollut toistakaan yhtä käyttökelposta hahmoa tähän tehtävään, mutta hänen käyttökelpoisuutensa ehtyi jo kuukausia ennen kuin hän lopulta joutui luopumaan tasavallan presidentin paikalta J.K. Paasikiven hyväksi.
Suomen kirjoitustapa on tarkkaa ja lähteiden käyttö huolellista, mutta samalla perusteellisuudessaan ja rönsyilevyydessään välillä raskasta luettavaa.
Lokakuu 2013
