Ontuva väitöskirja Kekkosen työmarkkinapolitiikasta
Seppo Keränen on laajaa journalistista kokemusta mm. Lallissa, Ilkassa ja nyt verkkoapilassa kerännyt poliittinen toimittaja, jonka aikaisempaan tuotantoon kuuluvat kirjat mm. Johannes Virolaisesta ja Kekkosen Moskovan matkoista. Joulukuussa hän väitteli poliittisen historian alaan kuuluvalla väitöskirjallaan Urho Kekkosen työmarkkinapolitiikasta tohtoriksi Turun yliopistossa.
Huomaan tarttuneeni kirjaan valmiilla vastaväittäjän otteella. Tästä asenteesta jouduin luopumaan pian, sillä kokonainen muistikirja olisi nopeasti täyttynyt erilaisista isompiin ja pienempiin asioihin kohdistuneista huomatuksista. Kyseessä on journalistinen pamfletti ja Urho Kekkosen osaelämäkerta, joka on laajentunut työmarkkinapolitiikan ohi yleiseksi Kekkosen ajan politiikan kuvaukseksi. Houkutus täyttää kirjaa työmarkkinapolitiikkaan vain etäisesti jos lainkaan liittyvillä sivujuonteilla ja tarinoilla on ollut vastustamaton, ja ehkä siihen sortumista on edesauttanut myös se, että ilman niitä kirja olisi jäänyt kiusallisen ohueksi.
Tavallaan virkistävää rehellisyyttä on, ettei Keränen ole raskauttanut kirjaansa väitöskirjoilta yleensä odotetulla teoreettisella johdannolla, jolla harvoin kuitenkaan on yhteyttä tutkimusten sisältöön tai johtopäätöksiin. Ensimmäisessä luvussa on toki käytetty runsaasti kysymysmerkkejä vakuuttamaan lukija siitä, että niihin haetaan tutkimuksella myös vastauksia, joita kuitenkaan ei myöhemmin yritetäkään antaa. Kirjan viimeisessä kappaleessa Keränen sentään uskaltautuu toistamaan selvän kysymyksen siitä, ohjasiko Kekkosen työmarkkinapolitiikkaa enemmän kansallisen eheytyksen idea vai kommunismin vastustaminen. Tähän Keränen vastaa, että se oli jälkimmäinen, mutta vesittää sen heti aprikoimalla, että ne saattoivat Kekkoselle tarkoittaa saman ”kolikon eri puolia, kolikon jonka nimi on isänmaallisuus”.
Hyväkään tutkimus ei välttämättä anna vastauksia kaikkiin sen lähtökohtana olleisiin kysymyksiin, vaikka muutoin täydentää tietojamme ja ymmärrystämme. On kuitenkin vaikea nähdä, että Keräsen etupäässä kuvaileva ja tuttuja asioita kertaava työ täyttäisi tätäkään odotusta. Se on siksi selkeästi analyysia ja alkuperäislähteitäkin karttava Kekkosen pääministeri- ja presidenttikauden politiikan journalistinen ajankuvaus, joka ei tarjoa uusia näkemyksiä, tulkintoja tai tietojakaan. Kaikenlaisen lähdekritiikin puute on huutava. Käytetyimpiä lähteitä ovat Juhani Suomen moniosainen Kekkos-elämäkerta sekä Kekkosen omat päiväkirjat. Kun niissä kerrotaan milloin Hetemäen, milloin Vladimirovin tai jonkun muun antamista tiedoista, ei Keränen juuri missään kohdin pysähdy pohtimaan tiedon luotettavuutta tai viestintuojan motiiveja.
Näin voidaan kyllä kirjoittaa journalistisin ottein vetävää tekstiä. Sellaisessa on mahdollista myös esitellä kirjoittajan mieltymyksiä avoimesti ja haastavasti, mutta väitöskirjaan eivät esim. vähättelevät ja arvostelevat moniin sosialidemokraatteihin ja erityisesti Mauno Koivistoon kohdistuvat ja perustelematta jäävät heppoiset kommentit oikein istu. Huvittavimmillaan lähteiksi tekstissä kelpaavat jopa anonyymeiksi jäävät ”tarkkailijat”.
Huhtikuu 2011
