Internet Macht Frei?
Olin joitain vuosia sitten keskustelutilaisuudessa, jossa puhuttiin keski- ja Itä-Euroopan yli puhaltaneesta muutosten tuulesta ja kommunismin romahduksesta 90-luvun alussa. Lausuin silloin käsityksenäni, että suurin muutosvoima olisi ollut nykyaikaisen informaatioteknologian perustana oleva mikrosiru, joka saattoi uuden teknologian täysmääräiseen hyödyntämiseen haluttomat ja kyvyttömät totalitaariset maat lopulta taloudellisen ja yhteiskunnallisen romahduksen partaalle. Muistan, miten samassa tilaisuudessa ollut Lech Walesa selvästi loukkaantui kun annoin teknologialle sen kunnian, joka hänen mielestään kuului hänelle ja paaville (tässä järjestyksessä).
Tuo episodi vain vahvisti käsitystäni silloin, mutta nyt luen hämmentyneenä Evgeny Morozovin kirjasta, että Ronald Reagan oli jo 80-luvulla uhonnut, miten ”mikrosirun David tulee kaatamaan totalitaarisen Goljatin”. Voi silti olla, että ajatuksemme kiersivät Reaganin kanssa vähän eri tavoin samaan johtopäätökseen. Minulla se perustui siihen, että uusi informaatioteknologia oli hajautuksen, ei keskittämisen väline. Näin, että totalitaristiset järjestelmät, jotka eivät uskaltaneet antaa uutta teknologiaa vapaasti kansalaistensa käsiin kontrolloimattoman informaation leviämisen pelossa, olivat tuomitut jäämään kilpailussa jälkeen ja ajautuivat stagnaation kautta romahdukseen.
Nyt Morozov puolestaan katsoo Reaganin ja muiden näin ajatelleiden olleen väärässä. Jos mukaan ottaa aikaperspektiivin saatamme kuitenkin kaikki olla oikeassa. Vanhat totalitaariset maat vitkuttelivat liian pitkään ennen kuin osasivat ottaa uuden informaatioteknologian käyttöön, alun alkaen joustavammin ja taitavammin myös tätä teknologiaa käyttäen ja manipuloiden ne olisivat hyvinkin voineet selvitä, mikä toki olisi edellyttänyt joitain tärkeitä vapauksia lisänneitä muutoksia järjestelmäänkin. Tästä Morozovin mukaan Kiina on erinomainen esimerkki, kuten myös Putinin autoritaarinen hallitustapa Venäjällä.
Twitterointi ja tekstiviestiminen ovat vahvoja välineitä mobilisoitaessa kansalaisia diktatuurien kaatamiseen, mutta eivät takaa yritysten onnistumista, kuten Iranissa nähtiin Ahmedijenadin vaaliväärennökseen perustuneen uudelleenvalinnan jälkeen. Yhtä oleellista on kuitenkin, että samat välineet voivat myös auttaa hallituksia, joiden on helppo seurata ja paljastaa opposition verkostoitumista ja imuroida heidän koneiltaan tiedot epäilyttävistä toimijoista.
Morozov kiinnittää huomiota myös siihen, että nettimaailma ei ole vain demokratiaa palvelevan informaation kanava, vaan yhtä lailla myös disinformaation, propagandan ja tyhmistyttävän viihteen väline. Jos 90 prosenttia venäläisistä netinkäyttäjistä asioi Kremlin ylläpitämillä tai muutoin sille vaarattomilla viihde- ja pehmopornosivuilla, ei lopuista ole hallitukselle huolta. Sitä paitsi nettisensuuri ja kontrollointi ei ole vain autoritaaristen hallitusten yksinoikeus, vaan myös Yhdysvaltain viranomaiset harjoittavat sitä samanaikaisesti kun maan johtajat maalailavat juhlapuheissaan visioita internetin tuomasta vapauden maailmasta.
Morozovin kirja herättää toki myös vasta-argumentteja, mutta tasapainottaa kiitettävällä tavalla vallitsevaa teknologiahypeä. Terveellinen on myös hänen monien esimerkkien kautta annettu kertauksensa siitä, miten miltei kaikkea uutta viestintäteknologiaa radiosta, televisiosta alkaen on aikanaan ylistetty vapauden ja demokratian vastustamattomina airueina.
Helmikuu 2011
