Sudeettisaksalaisten karkotus
Toisen maailmansodan tuottamat inhimilliset kärsimykset eivät päättyneet vielä Saksan ja Japanin antautumisiin. Joidenkin sotavankeus jatkui vielä pitkälle 50-luvulle, toiset kantoivat pysyviä sodan tuottamia vammoja sielussaan ja ruumissaan koko loppuelämänsä ajan. Keskitysleiritkään eivät heti tyhjentyneet, mutta niiden asukit vaihdettiin.
Sodan seurauksena rajoja siirrettiin uusiin paikkoihin ympäri Eurooppaa ja rajojen mukana siirrettiin myös miljoonia ihmisiä – kuten suomalaisevakot Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta – ja joitain siirrettiin ilman rajojen muutoksia. Elettiin etnisten puhdistusten aikaa, vaikka tapahtumia ei sillä nimellä vielä silloin kuvattukaan. Niihin liitetyt kärsimykset eivät olleet niiden kohteiksi joutuneille paljoakaan sota-ajan kokemuksia lievempiä ja monet menettivät niissä henkensä. Moneen vuosikymmeneen ei näistä kärsimyksistä puhuttu eikä kirjoitettu, ennen kaikkea siksi että uhrit kuuluivat sodan hävinneisiin kansakuntiin ja niiden toimeenpanijat voittajiin.
Peter Glotz oli kuusivuotias lapsi kun hän kesällä 1945 joutui sudeettisaksalaisten vanhempiensa kanssa lähtemään heidän vähäistä mukaan mahtunutta omaisuuttaan kantaen perheen ja suvun vuosisatoja asuttamalta Tshekkoslovakian Böömin saksalaisseuduilta sodan runtelemaan Saksaan. Die Vertreibung – karkotus – ei kuitenkaan ole henkilö- tai perhekohtainen muistelma vaan kunnioitettavan perusteellinen pyrkimys ulottaa saksalainen vergangheitsbewältigung – menneisyydenhallinta – myös tähän miljoonia saksalaisia kohdanneeseen onnettomuuteen.
Sotaa edeltäneen Tshekkoslovakian asukkaista kolmisen miljoonaa eli lähes neljännes koko väestöstä kuului saksankieliseen vähemmistöön. Useimmat olivat asunneet kotiseuduillaan vuosisatojen ajan keisarillisen Itävallan ja sittemmin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alamaisuudessa. Idyllistä ei rinnakkaiselo tshekkien kanssa milloinkaan ollut ja jo 1800-luvulla joutuivat kilpailevat nationalismit törmäyskurssille. Koko ajan asemaansa ja valtaansa vahvistaneet tshekit selvisivät paremmin kisasta ja perustivat yhdessä slovakkien kanssa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tshekkoslovakian tasavallan, jossa myös saksalaisvähemmistöllä oli periaatteessa samat oikeudet kuin tshekeillä ja slovakeilla ja keskustaan ja sosialidemokraatteihin kuuluneita sudeettisaksalaisia istui useita maan hallituksessa. Jännitteet kuitenkin kytivät ja kärjistyivät 30-luvulla sekä pulakauden että natsien nousun seurauksena. Sudeettisaksalaisten kannatuksen kokosi vuoden 1935 vaaleissa jo 60 prosenttisesti Konrad Henleinin natsihenkinen puolue. Kun sudeettialueet sitten Hitlerin Henleinin avustuksella masinoidun kriisin jälkeen vuonna 1938 liitettiin Saksaan oli heillä jo varmaan noin 90 prosentin kannatus. Sosialidemokraatit ja muut Hitlerin vastustajat vietiin keskitysleireille.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää vaikkei hyväksyttävää se syvä ja osin kauhistuttavina väkivallantekoina puhjennut viha, jota saksalaismiehityksestä kärsineet tshekit sodan jälkeen kohdistivat sudeettisaksalaisiin. Se oli myös Lontoossa toimineen Benesin pakolaishallituksen politiikan mukaista. Se sääti lait, joiden perusteella sekä sudeetit että unkarilaisvähemmistö karkotettiin maasta sodan jälkeen, minkä kaikki liittoutuneet myös enemmän tai vähemmän aktiivisesti hyväksyivät.
Glotz, joka Saksassa kohosi SPD:n puheenjohtajistoon, ei ole mikään revanssisti eikä havittele sudeettisaksalaisten paluuta tai edes heille vahingonkorvauksia. Hän kertoo kiihkottomasti ja analyyttisesti sudeettisaksalaisten ja nousevan tshekkinationalismin kilpailun historian jo kauempaa vuosikymmenten takaa, vaikka pääpaino onkin sodanaikaisissa ja heti sen jälkeisissä tapahtumissa. On hyvä jos näitäkin synkkiä lukuja Euroopan synkän vuosisadan historiassa voidaan käsitellä tänään kiihkottomasti ja avoimesti. Pelkästään natsien syntien esittely ja heidän syyllistämisensä, joka tietenkin on välttämätöntä, ei vielä maalaa oikeata kokonaiskuvaa keskisen Euroopan historiasta.
marraskuu 2010
