Vamma taloushistorioitsijan sielussa
Helsingin yliopistossa historian professorina toimiva Markku Kuisma on aiemmin kirjoittanut mm. Suomen talous- ja yrityshistorian ehdottomaan huippuun kuuluvat teokset Outokummusta, Nesteestä ja Kansallis-Osake-Pankista sekä Suomen metsäteollisuuden varhaishistoriasta. Laajojen, perusteellisten ja hyvin myös yksityiskohtiin paneutuvien kohdennettujen teosten työstämiskyvyn ohella hän omaa loisteliaan kiteyttämisen taidon. Mestarinäyte tästä on viime vuonna ilmestynyt Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000, jossa koko tarina on onnistuttu luettavasti ja ymmärtävästi pusertamaan kahteen sataan sivuun.
Rosvoparonien paluu on toisella tavoin toimiva hyvin persoonallinen tiivistelmä ajatuksista, jotka ovat Kuisman aiemmista töistä jääneet hampaankoloon muhimaan. Esipuheessa Kuisma viittaa Mauno Koiviston huomioon, miten suuren rahan kanssa pitkään työskennelleet saavat jonkinlaisen vamman sieluunsa ja toteaa oman kokemuksensa perusteella, että sama pitää paikkansa myös kolme vuosikymmentä suuryritysten päätöksentekoa tutkineisiin.
Kuisman perusteellinen rahan ja vallan suhteiden tuntemus Suomen historiassa johtaa hänet ihmettelemään miksi nykyisistä Kehittyvien maakuntien Suomen nappikauppiaisiin verrattavista amatööreistä on noussut niin suuri kohu, kun vertailukohteeksi otetaan se millainen maan tapa on koko itsenäisyytemme ajan pankkien, metsäteollisuuden ja politiikan insestisine sisäpiirisuhteineen ollut, mistä hän myös kertoo lukuisia tutkimukseen perustuvia esimerkkejä.
J.K. Paasikivi pääministerinä ja suurpankin pääjohtajana henkilöi monia näitä asioita, alkaen siitä miksi ja miten hänen ensimmäinen hallituksensa vuonna 1918 junaili norjalaisen Gutzeit-yhtiön kansallistamisen, josta Paasikivi sai myös henkilökohtaista sisäpiirihyötyä kaupan välittäjänä toimineen pankkiiriliike Hjeltin kautta. Kun Paasikivestä sodan jälkeen tuli jälleen pääministeri halusi pankki hyvittää entistä pääjohtajaansa maksamalla hänelle ministeripalkkaa vastaavaa neuvottelupalkkiota. Väliin mahtuu muitakin episodeja, joita nykyaikaina pidettäisiin vähintäänkin sopimattomina ellei lainvastaisina.
Vaikka Kuisma monin esimerkein paheksuu tällaista menneen, tai ainakin menneeksi otaksumamme, rahan ja vallan liittoutumista on hän samanaikaisesti valmis näkemään tässä menneessä maailmassa hyvääkin, kuten afäärifennomaanien isänmaallisuuden, teollisuuden edesmenneiden patruunoiden omanlaisensa yhteiskuntavastuun tai metsäteollisuuden kartelliyhteistyön tuoman vakaamman menon, josta kärsivät lähinnä brittiläiset lehtikeisarit maksaessaan pikkuisen ylihintaa suomalaisesta sanomalehtipaperistaan. Ainakin hän pitää sitä miellyttävämpänä maailmana kuin sitä missä ”rajattomasta ahneudesta on 2000-luvulla tehty uskonnonkaltainen hyve, jonka varassa koko talouselämän kuvitellaan pyörivän”, mutta joka ”rapauttaa yhteiskuntamoraalia, ennakoi vakavia kriisejä ja johtaa lopulta myös talouden katastrofiin”.
Kuisman kirja on jossain määrin esseekokoelman kaltainen kooste, jonka kaikki luvut toimivat myös itsenäisinä artikkeleina. Tämä ei ole moite, sillä niitä yhdistää kuitenkin eräänlaisena punaisena lankana Kuisman taloushistorian tutkijanuransa aikana sieluunsa saaman vamman paljastaminen ja purkaminen.
Kesäkuu 2010
