Enqvist popularisoi ja polemisoi
Kosmologian professori Kari Enqvist on ollut Suomen eturivin tieteen popularisoijia jo viidentoista vuoden ajan. Enqvistin kirjoja voi lukea jokainen, joka haluaa perehtyä kosmologian ja ydinfysiikan uusimpiin saavutuksiin, niin fysiikkaa hallitsevat kuin kaltaiseni fysiikan analfabeetikotkin, jotka pystyvät hyvin luettavassa muodossa etenevää kerrontaa seuraamaan ja aina välillä ehkä vähän ymmärtämäänkin. Ne eivät ole mitään kosmologian oppikirjoja, vaan teoksia joiden kautta Enqvist johdattelee lukijoita sellaisten perimmäisten kysymysten äärelle kuin millainen maailmankaikkeus on ja miten se on syntynyt ja kehittynyt, samoin kuin mistä ihminen on tullut ja mikä on elämän ja kuoleman asema tässä kaikkeudessa.
Tämä pitää eritoten paikkansa Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoihin, jossa Enqvist jättää kosmologian melko vähälle ja pohtii mielenkiintoisella ja vähän provokatorisellakin tavalla elämän ja kuoleman peruskysymyksiä. Provokatorisesti Enqvist ei myöskään anna paljoa arvoa muiden tieteiden harjoittajille kuin oman alansa ydinfyysikoille ja kosmologeille. Armoa eivät saa sen enempää tähtitieteilijät kuin matemaatikotkaan, puhumattakaan humanisteista. Eräässä vanhemmassa kirjassaan Enqvist on kirjoittanut, miten ”humanisteista puhuttaessa olen tuuliajolla. Tässä lähestymme kartoittamatonta mannerta, jonka viidakoista kuuluu kyllä rytmikästä rummutusta merkkinä jonkinlaisesta järjellisestä elämästä, mutta viidakkoheimojen edustajia tavatessaan fyysikko usein kummastelee heidän taikauskoisia käsityksiään. Siksi moni luonnontieteilijä ei tälle mantereelle ja näihin viidakoihin uskaltaudukaan, vaan pysyttelee mieluummin rationaalisuuden saarellaan”.
Tosiasiassa Enqvistissä kuitenkin piilee pientä suurempi humanisti, minkä voi päätellä hänen muuhunkin kuin omaan tieteenalaansa kohdistuvasta laajasta lukeneisuudestaan. Välillä lukeneisuutta osoittavat muiden ajattelijoiden ja kirjailijoiden lainaukset vain tuntuvat turhalta briljeeraamiselta, joka ei tuo Enqvistin omaan kiitettävän loogiseen ja selkeään tekstiin lisäarvoa.
Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat koostuu neljästä vähän erillisen tuntuisesta osiosta, joista ensimmäinen käsittelee Nagasakin atomipommitusta. Se on esimerkki elämän ja kuoleman sattumanvaraisuudesta –ensisijainen kohde, Kokuran kaupunki, säästyi tuholta, kun pilvipeite esti pommituksen, mutta varamaalin Nagasakin yllä se rakoili juuri sopivasti niin, että pommi päästiin pudottamaan – mutta siitä heijastuu myös Robert Oppenheimerin sanoiksi pukema tuska tieteen käytöstä tuhon tuottamiseen. Toinen osio ”molekyylitehtaan varjossa” on hyvin henkilökohtainen kuvaus Enqvistin vanhemmista ja äidin vähittäisestä katoamisesta altzheimerin taudin hämärään. Tätäkin voi lukea kovin eri lailla, joku on voinut kokea sen kylmänä ja etäisenä, toinen oman sukulaisensa menettänyt lohduttavana kertomuksena.
Eniten huomiota kirjassa on saanut sen uskontoa käsittelevä osuus, jossa Enqvist asettuu vankasti samaan rintamaan Richard Dawkinsin, Daniel Dennetin ja Christopher Hitchensin kanssa, kuitenkin sillä erotuksella, ettei halua kutsua itseään ateistiksi vaan mielummin uskonnottomaksi. Syy tähän semanttiseen eroon ei oikein aukea kirjasta ja epäilen, että siinä on osin kyse siitä, että jälkimmäistä ei uskovaisten piirissä koeta aivan yhtä haastavana ja hedelmättömään väittelyyn houkuttelevana. Toisaalta ei voi sanoa, että Enqvist tällaista polemiikkia kaihtaisi. Hän ei esimerkiksi tyytynyt vain kirjassaan kyseenalaistamaan kirkon lapsikastetta vaan kirjoitti siitä myös poleemisen mielipidekirjoituksen Helsingin Sanomiin.
Vuonna 1999 Enqvist sai Tietofinlandia-palkinnon teoksestaan Olemisen porteilla. Silloinen palkinnon jakaja Leena Palotie perusteli valintaa sillä, miten kirja ”haastaa lukijan pohtimaan tieteen totuuksia, itsestäänselvyyksiä ja näennäisiä ristiriitaisuuksia. Vaikeasta tekstistä huolimatta Enqvistin teksti elää ja hengittää ja viettelee uuden maailmankäsityksen pohdintaan.” Saman voi sanoa tästä uusimmastakin Enqvistin kirjasta.
Toukokuu 2010
