Loisteliasta teatterihistoriaa
Ralf Långbacka lainaa kirjansa alussa päiväkirjaansa, jossa yksiselitteisesti toteaa, ettei tule ikinä kirjoittamaan muistelmiaan, ainakaan perinteisiä sellaisia, jotka ovat täynnä ”itsensä peilailua, selittelyä, itsensä esiintuomista, alentamista – totuuden toitottamista, valehtelua…”. Mutta sitten hän keksi, että tekeekin kirjan taloista joissa on asunut ja työnsä tehnyt. Ei tämäkään vielä johtanut mihinkään.
Långbacka ei ole ainoa muistelmien kirjoittaja, joka on kavahtanut perinteistä muistelmagenreä. Kirjailijat ovat siitä joskus onnistuneet murtautumaan, tai ainakin yrittämään, kuten Andre Malraux nimeämällä muistelmansa Anti-Memoirs’riksi. Se että tulos Långbackan osalta on muodoltaan lähellä perinteistä muistelmaformaattia ei kuitenkaan ole mikään ongelma. Muistelmat voivat olla yhtä lailla tylsiä tai mielenkiintoisia, hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Långbackan teos on sekä mielenkiintoinen että hyvin kirjoitettu, suorastaan mukaansa tempaava. Ja muistelmaluonteestaan huolimatta se on samalla myös elävää teatterihistoriaa.
Långbackan teatterikarriäärin alku saattoi perustui näennäiseen sattumaan, kun hän 17-vuotiaana Närpiöstä Turkuun juuri tulleena liki ummikkoruotsinkielisenä opiskelijana huomasi ylioppilasteatterin ilmoituksen jossa haettiin uusia jäseniä teatterikerhoon. Mutta kuten hän itse toteaa niin enemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella hän olisi päätynyt samalle ohjaajan uralle. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli Suomen nuorin teatterinjohtaja Åbo Svenska Teaternissa, joka ohjelmavalinnoillaan ja ohjauksillaan kaksinkertaisti pienen teatterin katsojaluvut. Se ei suinkaan tapahtunut lukuisten Suomen teattereiden musikaali- ja puskakomedialinjalla, vaan tinkimättömällä panostuksella laatuun ja sanomaan.
Ratkaisevaksi Långbackan teatteriuralle muodostui hänen opiskelunsa Saksassa ja tutustuminen Berliner Ensembleen vuonna 1957. Hänestä tuli Suomen ensimmäinen läpikotaisin Brechtiin ja hänen näkemykseensä teatterista sitoutunut suomalainen ohjaaja, jonka vaikutus tuntui myös koko Pohjolan teatterimaailmassa. Kirjan henkilöhakemistossa on nelisensataa nimeä, ja viittauksien määrässä Brecht esiintyy kolme kertaa tiheämmin kuin kukaan muu. Långbackan ensimmäinen Brecht-ohjaus, teatterikoululaisten kanssa tehty Poikkeus ja sääntö, on vasta vuodelta 1966, mutta Brechtin vaikutus näkyy kaikessa muussakin Långbackan ohjaustyössä ja ajattelussa.
Avoimesti yhteiskunnallisena ja poliittisena – vasemmistolaisena mutta ei puoluesitoutuneena – teatterintekijänä Långbacka ei tietenkään voinut välttyä monenlaisilta kolhuilta ja yhteentörmäyksillä, joita myös aikanaan teatterisotina laajasti lehdistössäkin reviteltiin. Niitä syntyi niin Suomen kansallisteatterissa, Svenska teaternissa kuin Helsingin kaupunginteatterissa. Näitä muistelija valoittaa avoimesti, mutta ei tee sitä Arvi Kivimaata, Kai Kortetta, Calle Öhmania tai Timo Tiusasta käsitellessään kuitenkaan ilkeästi tai katkerasti. Teatterimuistelmille tyypillisiä näyttämöjuoruja ei kirjassa ole, mutta hyviä ja oivaltavia henkilökuvia sitäkin enemmän.
Katkeruuteen ei Långbackalla olisi aihettakaan, siksi menestynyt, tunnustettu ja arvostettu ohjaaja hän on teatterisotien rintamalinjojenkin yli ollut. Kaikki mihin Långbacka on koskenut ei ole muuttunut kullaksi vaan joukossa on jokunen floppikin, minkä hän avoimesti kirjaa. Ominaista näille kuitenkin on, että ne ovat syntyneet tilanteissa, joissa Långbacka ei ole saanut mahdollisuutta näytelmävalinnoissaan tai ratkaisuissaan toteuttaa omaa näkemystään, tai milloin teatteriensemblen puuttuva solidaarisuus on sen estänyt. Tämä onkin ominaista Långbackalle ohjaajana, hän korostaa sitä miten onnistumisen edellytyksenä on kaikkien näytelmän esillepanoon osallisten yhteinen näkemys ja kyky ja halu toimia kokonaisuuden hyväksi.
Svenska Teatern, jossa Långbacka kahteenkin otteeseen toimi, kirjautuu aikansa teatterimaailman fossiilisimpana laitoksena, jonka jämähtänyt näyttelijäkaarti miltei sabotoi ohjaajansa yrityksiä. Kun Långbacka sitten tähän työlääntyneenä siirtyi Kansallisteatteriin – joka Dantonin kuoleman huippumenestyksestä huolimatta jäi kaikkea muuta kuin ohjaajan uran kohokohdaksi – syntyi suomenruotsalaisten ankkalammikossa omituinen episodi, jossa Långbackaa syytettiin kielipetturiksi!
Kirjan kertomus päättyy Långbackan siirtymiseen Kalle Holmbergin kanssa Turun kaupunginteatteriin. Se jättää lukijan malttamattomana odottamaan toisen osan ilmestymistä.
Maaliskuu 2010
