Totuuden vai tutkijan teloitus?
Luin Heikki Ylikankaan kaksi vuotta sitten ilmestyneen teoksen Romahtaako rintama? Suomi Puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944 suurella mielenkiinnolla. En siitä silloin kirjavinkkiä kirjoittanut, mutta kommentoin sitä muutamassa yhteydessä arvostavaan sävyyn. Ylikankaalla on kyky herättää tutkimuksillaan polemiikkia, ja sellaiseen hänen on kesän 1944 edelleen kiistanalaisia sotatapahtumia käsitellessään täytynyt olla hyvin varautunut. Polemiikkihan alkoi heti kirjan julkistamistilaisuudessa, jossa Ylikankaan eteen marssi tuohtunut everstiluutnantti paraatiuniformussa ja löi hänen eteensä pöytään oman vastineensa.
Sittemmin Ylikankaan arvostelijat kokosivat rivinsä ja julkaisivat vuotta myöhemmin Ylikankaan joukkovastakirjaksi nimittämän, kuuden kirjoittajan teksteistä kootun teoksen Teloitettu totuus – Kesä 1944. Sitä Helsingin Sanomissa ihastellut Markku Jokisipilä valitti näennäisen myötätuntoisesti miten oli ”ikävää nähdä arvostetun ja ansioituneen tutkijan maalaavan itsensä näin pahasti nurkkaan ja joutuvan tällaisen julkisen runttauksen kohteeksi. Ilmeisesti kävi niin, että Ylikangas fiksoitui Huhtiniemi-huhujen jyllätessä ajatukseen salatuista teloituksista niin tiukasti, ettei pystynyt siitä irtautumaan senkään jälkeen, kun puheet Lappeenrannan salaisesta kenttäoikeudesta osoittautuivat yhden miehen (ns. Syväkurkku) päässään keittämiksi tarinoiksi. Siitä, että hän nyt joutui historiantutkimuksen sotatantereella seisomaan kuuden miehen tulkintojen teloituspartion (ontuvaa huumoria, myönnetään) eteen, Ylikangas saa kyllä kiittää itseään. Kulunut sanontakin sen tietää: sitä saa, mitä tilaa.”
Teloituspartio ei suinkaan onnistunut vaientamaan Ylikangasta, joka nyt antaa kuusikolle takaisin tässä kirjan pituisessa vastineessaan. Siinä sydänjuuriaan myöten tutkijankunniansa kyseenalaistamisesta loukkaantunut tekijä ei epäröi mätkiä kriitikoitaan sanojaan säästämättä, mutta kuitenkin henkilökohtaisuuksiin (suuremmiten) sortumatta ja asioissa pitäytyen. Harvoin voi Suomessa lukea näin salamoivaa historiadebattia. Se on jopa niin värikästä, että sitä voi unohtua lukemaan viihteenä muistamatta, miten tärkeistä asioista historiantutkimuksen metodien ja tulosten osalta on kysymys.
Ylikankaan ja joukkovastakirjan tekijöiden näkemyserot kiteytyvät kolmeen asiaan. Ensimmäinen on se tapahtuiko 19.6. 1944 ratkaiseva muutos Mannerheimin ja päämajan tilannearviossa. Oltuaan hyökkäyksen alettua siinä käsityksessä, että Neuvostoliitto tähtäsi Suomen miehittämiseen olisi marsalkka eversti Paasosen uuden tiedusteluarvion saatuaan kääntynyt sille kannalle, että Neuvostoliiton tavoitteena oli sittenkin rajallisemmin Suomen rauhaan pakottaminen, mistä seurasi vastarinnan terästäytyminen ja valmius turvautua tilapäiseksi tarkoitettuun Saksan apuun. Joukkovastakirjan arvovaltaisin kirjoittaja Ohto Manninen tyrmää tämän käsityksen täysin. Ylikangas katsoo Mannisen tähän päätyäkseen sekä valikoineen lähteitä että tulkinneen niitä väärin, minkä lisäksi hän toteaa Mannisen itsekin Teloitetun totuuden jälkeen julkistetussa uudemmassa kirjassaan päätyneen hänen kanssaan samaan tulokseen.
Ylikankaan lähteisiin nojaava näkemys em. kysymyksestä tuntuu perustellulta. Tätä arvioitaessa on tietenkin erotettava Stalinin aikeet, Neuvostoliiton toimet ja se, mitä niistä Suomessa tiedettiin tai uskottiin. Huomattavasti yksiselitteisemmin voi Ylikankaan sanoa toisessa kiistakysymyksessä tyrmäävän Tapio Nurmisen joukkovastakirjassa kiistämän käsityksen, jonka mukaan sotien välisenä aikana ketään ei raakattu kutsunnoissa poliittisista, ainoastaan terveydellisistä syistä.
Kolmas kiistakysymys on kaikista herkin: teloitettiinko omien toimesta jatkosodan aikana 50 suomalaissotilasta, kuten joukkovastakirjan tekijät, erityisesti aihetta käsitellyt Jukka Lindstedt, väittävät, vai oliko heitä n. 250, mihin lukuun Ylikangas on päätynyt? Ero pelkistyy siihen, pitäytyykö vain armeijan omissa ja virallisissa lähteissä, kuten Lindstedt tekee, vai etsiikö valaisua todellisiin tapahtumiin myös niiden takaa ja ohitse, kuten Ylikangas. Itse lisäisin tähän vielä, että jos historiantutkijalta on virhe pitäytyä vain virallisissa tuomioistuinten arkistoista löytyvissä lähteissä, niin onko se liian sisäänpäinlämpiävä tapa hakea oikeutta ja etsiä totuutta myös apulaisoikeusasiamiehen tehtävässä?
Ylikangas ei suinkaan pyri todistamaan tulostaan huhupuheilla saatikka Huhtiniemen olemattomaksi osoittautuneiden joukkohautojen ”syväkurkku”-tiedoilla. Ylikangas kirjoittaa, ettei ”suinkaan pidä tapauskohtaisia vahvistamattomiin kertomuksiin perustuvia selostuksia omien asein ammutuista sellaisenaan kelvollisina todistuksina, jotka pitäisi ottaa huomioon todella tapahtuneina tosiasioina. Niin ei voi tehdä. Mutta ei käy sekään, että ne noin vain hylätään ja työnnetään sivuun perusteettomina huhuina ja kulkupuheina. Se merkitsee kritiikitöntä alistumista armeijan kontrolloimien lähteiden armoille, lähteiden, jotka on voitu todistaa puutteellisiksi, epätäydellisiksi ja suorastaan virheellisiksi”. Ylikangas itse toteaa, että vaikka hänen käyttämäänsä arviointimenettelyyn on tutkimuksellisesti perusteltu syy, on eri asia osoittautuvatko hänen arviolukunsa oikeiksi vai eivät, mutta hän ei katso, että hänen kriitikkonsa olisivat vielä esittäneet syitä muuttaa esitettyä kokonaisarviota.
On oikeastaan vielä neljäs, edellisestä seuraava kiistanaihe: oliko Suomi myös sodan aikana oikeusvaltio vai ei? Lindstedt ja kumppanit puolustavat kiihkeästi sitä käsitystä että näin oli, kun taas Ylikangas konkreettisin dokumentoiduin esimerkkitapauksin toteaa, ettei näin ollut. Näin todetessaan ei Ylikangas kuitenkaan tähtää mihinkään kovin radikaaliin syyttelyyn tai uudelleenarviointiin, vaan haluaa todeta vain sen, ettei Suomi ollut mikään poikkeus muiden sotivien maiden rinnalla, joka ainoana olisi sotinut puhtain asein puhtaan asian puolesta.
Olisi toivottavaa, että vastakkainasettelu Ylikankaan ja hänen teilaajiensa välillä ei päättyisi totaaliseen asemasotaan, vaan että juupas-eipäs asetelmista edettäisiin todelliseen historiatieteen menetelmien pohjalta tapahtuvaan yhteisymmärryksen etsintään. Kiihdyksissään Ylikangaskin sortuu jonkinasteisiin ylilyönteihin. Hän voi asiaperustein olla hyvin oikeassa teilatessaan ne vastakirjan kirjoittajat, jotka eivät ole pätevöityneet varsinaisina historiantutkijoina, mutta tulee samalla tarpeettomasti leimanneeksi jo lähtökohtaisesti kaikki ei-ammattihistorioitsijoiden tuotokset tutkimuksellisesti arvottomiksi.
Yksi Ylikankaan loppupäätelmistä on, että sotahistorian laitos tulisi siirtää pois armeijan alaisuudesta jonkin yliopiston tai kansallisarkiston alaisuuteen. Se on aika kategorinen näkemys ja vaatisi vähän enemmän näyttöjä siitä, että sotahistorian laitoksessa ei sen hallinnollisen aseman vuoksi voisi syntyä aidosti riippumatonta historiantutkimusta aiheista, joissa Suomen armeija on osallinen.
Marraskuu 2009
