Kaikkia ei kriittinen itäinformaatio miellyttänyt
Tauno Tiusanen on nyt, jo kaksikymmentä vuotta Berliinin muurin kaatumisen jälkeen päässyt vapaasti purkamaan tuntojaan siitä, millaista oli olla johtava idänkaupan ja kommunistimaiden talouden suomalaistuntija 70- ja 80-luvulla. Asiantunteva ja oikea tieto itäblokin maiden taloudesta otettiin kyllä vastaan siellä missä sitä tarvittiin ja käytettiin – mukaanlukien SEV-maissa, joiden diplomaattien ja muiden yhteydenpito Tiusaseen näytti perustuvan monenlaisiin tarkoitusperiin, järjestelmän loppua kohden jopa neuvojen pyytämiseen. Suomessa oli taas paljon niitä, joille Tiusanen edusti arveluttavaa neuvostovastaisuutta, joka oli syytä tuomita ja vaientaa. Mielenkiintoista on, että Tiusanen mainitsee Kansan Uutiset suomalaistahona, joka tunsi eniten asiallista mielenkiintoa Tiusasen näkemyksiin.
Ei Tiusanen mikään reaganilainen ristiretkeilijä itää vastaan koskaan ole ollut. Tässäkin kirjassa löytyy monia moitteita myös CIA:n ja länsimedian tavalle manipuloida ja levittää tietoja niin Neuvostoliitosta kuin suomettumisestakin. Mutta on hänellä perustellusti myös yhtä ja toista hampaankoloon jäänyt, niinkin myöhäiseltä ajalta kuin Janajevin kaappausyrityksen aikaisesta tv-keskustelusta. Tässä ohjelmassa Tiusanen oli juntan tuomitsevilla ja kaappauksen onnistumismahdollisuuksia epäilevillä puheenvuoroillaan saanut silloisen sisäministerin Mauri Pekkarisen hermostumaan ja moittimaan häntä kovin sanoin Venäjän ”laillisen hallituksen” (=Janajevin juntan) arvostelemisesta, ja vielä uhkaamaan uran katkeamisella.
Tapaus sai Tiusasen seuraavana päivänä soittamaan Skotlantiin, ottamaan vastaan Glasgowssa tarjotun professuurin ja lähtemään, kuten hän kirjoittaa, maanpakoon. Tällainen ratkaisu on ymmärrettävä, mutta ajankohta kummastuttaa, onhan se verrattavissa siihen, että ikänsä Francoa vastaan taistellut espanjalainen olisi lähtenyt maanpakoon heti diktaattorin kuoleman jälkeisenä päivänä.
Kirjassa ei tosin mainita Pekkarisen nimeä, joka oli kustantajan kehotuksesta painetusta tekstistä poistettu, mutta nimi tuli heti kirjan julkistamisen jälkeen julki. Kustantaja kertoo poistattaneensa joitain muitakin nimiä tekstistä. Suhteellinen armollisuus kirjassa nimettömiksi jääviä suomalaispoliitikkoja tai korkeita virkamiehiä kohtaan onkin siis kustantajasta eikä kirjan tekijästä lähtöisin. Niin tai näin, tällainen glasnostin kanssa ristiriitaisessa hengessä tehty editointi on valitettavaa ja tarpeetonta.
Tiusanen keventää tekstiään myös kierrättämällä vanhoja itäblokkivitsejä asiansa lomassa. Monet ovat ihan hyviä, mutta joukossa on väkisinkin osa jo niin kuluneita, etteivät enää jaksa naurattaa. Juttujen etymologiassakin on horjuvuutta. Näin esim. silloin kun Brechtin kuuluisa pöytälaatikkoruno vuodelta 1953 kansan hajottamisesta ja uuden valinnasta yksinkertaisempana ratkaisuna tilanteeseen, jossa keskuskomitea oli julistanut hallituksen luottamuksen menettäneen kansan voivan saada sen takaisin vain tekemällä kaksin verroin enemmän töitä, on saanut Tiusaselta uuden muodon.
Ei näiden juttujen kierrättäminen kirjan arvoa mitenkään vähennä, sillä vitsit kuuluivat kommunismivallan arkeen ja niiden kertominen oli yksi kansan keino selviytyä ankeassa reaalisosialismissa. Jotkut kommunistijohtajat jopa ymmärsivät tämän ja osallistuivat itsekin niiden levittämiseen. Kylmän sodan päätyttyä vanhat jutut ovat kiertäneet jo länsikäyttöön. Esimerkiksi Silvio Berlusconin kerrotaan yrittäneen viihdyttää itä-eurooppalaisia arvovieraitaan kaikkien tuntemilla vanhoilla jutuilla, joissa hän kommunistipomon tilalle oli sijoittanut itsensä.
Syyskuu 2009
