Kolme erilaista lehtikeisaria
Viron lehdistön historiassa on useita esimerkkejä toimittajakeskeisestä julkaisutoiminnasta. Viron kansallismuseon johtaja Krista Aru on koonnut kolmen erilaisen omistaja-julkaisijan toimittajaelämäkerrat uuteen tutkimukseensa. Kirja on samalla laajin ja perusteellisin historiateos Viron sanomalehdistön vanhimmasta ja tunnetuimmasta Postimees-lehdestä.
Karl August Hermann aloitti oman julkaisutoimintansa perustamalla vuonna 1885 Laulu ja Mängu leht -nimisen musiikin ja kulttuurin aikakauslehden, mitä jatkoi myös sivutoimenaan sen jälkeen, kun hän seuraavana vuonna osti Pärnussa ilmestyneen Postimees-viikkolehden, siirsi sen Tarttoon ja teki siitä myöhemmin Viron ensimmäisen päivittäin kuusi kertaa viikossa ilmestyvän sanomalehden. Kun päivälehden julkaiseminen alkoi käydä hänen voimilleen, hän möi sen vuonna 1896 lehden toimituksessa ensimmäisen kerran toimittajana v. 1893 työskennelleen Jaan Tõnissonin kokoamalle ostajaryhmälle. Näin Tõnisson, joka jo muutaman vuoden ajan oli etsinyt sopivaa lehteä äänenkannattajakseen, sai silloin enää puolisen tuhatta tilaajaa houkutelleen lehden haltuunsa ja nosti sen levikin muutamassa vuodessa aivan toisenlaisiin lukemiin tehden siitä samalla Viron kansallisen liikkeen ja vuodesta 1906 alkaen silloin perustamansa kansallisen puolueen (Eesti rahvameelne eduerakond) äänitorven.
Hermannilla oli omat ansionsa Viron lehdistön historiassa sen kehittäjänä, mutta hänellä ei ollut suurta yhteiskunnallista visiota ja Postimeehestä luovuttuaan hän tyytyi toimittamaan pienempiä lehtiä, joita leimasi omistaja-päätoimittajan hyvin henkilökohtainen ote. Tõnissonilla taas oli sitäkin vahvempi yhteiskunnallinen visio ja myös vähintään yhtä vahva henkilökohtainen ote lehteen, joka vähitellen siirtyi omistuksellisesti täysin hänen haltuunsa.
Tõnissonin Postimees ei todellakaan ollut puolueeton vaan omistajansa työväline kansallisessa herätystyössä ja heti Tõnissonin kansallisen edistyspuolueen perustamisen jälkeen vuodesta 1905 alkaen sen (ja sen nimenvaihdosten ja yhteenliitosten kautta syntyneiden seuraajien) pää-äänenkannattaja ja taloudellisen menestyksen vuosina myös puolueen merkittävä rahoittaja. Itsenäisen Viron alkuvuodet olivat nykyisten standardien valossa melkoista poliitikkojen ja liikemiesten korruptiivisen yhteispelin aikaa. Vastustajat heittivät myös Tõnissonin ylle syytöksiä sopimattomien etujen hankkimisesta itselleen ja lehtikonsernilleen, mutta näille ei näyttäisi olevan mitään todellisuuspohjaa. Tõnissonin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi jäänyt lehti oli jo ennen ensimmäistä maailmansotaa erotettu osakeyhtiöksi muodostuneesta mediatalosta kirjapainoineineen, kustannusliikkeineen ja kirjakauppoineen, eikä Tõnisson erityisemmin kiinnostunut talouden yksityiskohdista vaan oli valmis kalliisiin ja ylioptimistisiin kannatuslaskelmiin perustuneisiin paino- ja kiinteistöinvestointeihin. Lehden levikki polki kuitenkin 20-luvulla paikallaan ja sen modernimpaan journalismiin panostaneet kilpailijat voittivat kisan uusista lukijoista.
Pulakauden alkaessa Tõnisson joutui luopumaan lehden yksityisomistuksesta ja siirtämään sen kustannusyhtiön nimiin. Menetys oli enemmän Tõnissonin rajoittamattomaan yksinvaltaan kuin talouteen kohdistuva. Postimeehen tuloja hän oli käyttänyt pikemminkin puolueensa kuin oman hyvinvointinsa eteen. Viimeinen Tõnissonin elämäntyön lehtimiehenä lopettanut isku tuli, kun Pätsin helmikuussa 1934 pystyttämää autoritaarista hallitusta yhä voimakkaammin Tõnissonin kirjoituksissa arvostellt Postimees otettiin valtion haltuun, muodollisena perusteena lehden kestämätön talous.
Kolmas kohde kirjassa on Kusta Toom eli August Tomingas, omaperäinen itseoppinut erakkotyyppi, joka eli syrjäisessä talossa metsän keskellä, jonne oli hankkinut vanhan kirjapainon ja jossa hän toimitti etupäässä itse kirjoittamillaan tekstillä täytettyjä, epäsäännöllisesti ilmestyneitä ja muutaman sadan levikkiin yltäneitä aikakauslehtiään. Hänellä ei ollut erityistä poliittista ohjelmaa, mutta hän suhtautui neuvostovaltaan myönteisesti, toisin kun neuvostovalta häneen, havaittuaan yllätyksekseen että joku keskellä metsää vielä vuonna 1941 ilman lupaa julkaisi sen sensuroimatonta lehtikummajaista. Tõnissonin ja Postimeehen rinnalla Kusta Toom jää tietenkin, myös tässä kirjassa, vain liki alaviitteen kattavaksi, mutta hyvinkin esittelemisen arvoiseksi kuriositeetiksi.
Arun teos on hyvin kirjoitettua mielenkiintoista journalismin ja Viron historiaa, joka perustuu mittavaan lehtiaineiston läpikäyntiin. Siihen on Virossa aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin Suomessa, sillä liki kaikki merkittävimmät Virossa ilmestyneet sanomalehdet löytyvät digitoituna netistä osoitteesta http://dea.nlib.ee/ , josta ne on helposti luettavissa ja tulostettavissa.
Syyskuu 2009
