Salaisen palvelun tutkimuksen haasteet
Kirjan varsinaisesta historiaosuudesta 70 prosenttia on lähtöisin Kimmo Rentolan kynästä, toiseksi eniten on punaista valpoa edeltävästä ajasta kirjoittavan Matti Lackmanin tekstiä. Molemmat ovat tasokkaita ammattihistorioitsijoita, mutta ylivoimaisesti vaikeamman haasteen eteen on joutunut Suposta 1949-1991 kirjoittanut Kimmo Rentola.
Viimeisessä Kanava-lehdessä Rentola on vähän ennen Ratakatu 12-kirjan ilmestymistä käsitellyt kysymystä, voiko salaisen palvelun historiaa lainkaan tutkia. Pitkän varausten ja ongelmien listaamisen jälkeen, hän vastaa kuitenkin ”jyrkästi, että voi tutkia”, mutta ”se vaatii tunnontarkkaa, jopa pedanttista ammattitaitoa ja vahvan annoksen varovaisuutta”.
Näitä molempia Rentolalla on todella kiitettävässä määrin, ja ne ovat tulleet erinomaiseen käyttöön Supon historiankirjoituksessa. Kysymys jota nykyisin Turun yliopiston poliittisen historian professorina toimiva Rentola ei kuitenkaan Kanava-artikkelissaan käsittele eikä edes esitä on, voiko salainen palvelu tutkia itse itseään. On nimittäin niin, että Rentola on Supon toimistopäällikkönä toimineena ja sittemmin laitoksen historiaa tutkimaan värvättynä mitä suurimmassa määrin talon oma mies. Muista tutkijoista hänet erottaa jo se seikka, että hänellä on ollut mahdollisuus käyttää sellaista aineistoa, johon muilla ei ole pääsyä. Ongelmaan hän viittaa vain Ratakatu 12-kirjan lähdeviitteessä, jossa toteaa etttä viitteiden käytössä on paikoin poikettu normaalista tutkimuskäytännöstä, kun joidenkin asiakirjojen osalta niiden sijaintipaikaksi on merkitty vain Supo, ja silloin jos tiedon lähdettä tai saantitapaa ei voi antaa julkisuuteen on se jätetty mainitsematta.
Kyseessä on siis viraston oma historianteos. Kaikkine tästä seuraavine merkittävine varauksineen kirja on silti erittäin korkeatasoinen ja korvaamaton lähde tulevalle tutkimukselle. Olisi kuitenkin tärkeätä, että tutkijat olisivat Supon aineiston suhteen tasaveroisemmassa asemassa. Suorastaan käsittämätöntä on, että Supo on luovuttanut muilta epäämänsä aineiston sellaisen tutkijatohelon kuin Jukka Seppisen käyttöön.
Epäilyksettä mielenkiintoisin ja eniten myös arvioissa huomiota saanut osuus kirjassa koskee Supon suhdetta neuvostotiedusteluun Suomessa. KGB edeltäjineen ja seuraajineen sekä sotilastiedustelu GRU olivat aina suojelupoliisin päävastustaja, vaikka tätä ei kylmän sodan vuosina koskaan ääneen lausuttu maassa, jossa viranomaisten Supoa myöten oli tasapainoiltava virallisten ystävyyssuhteiden julkisuuskuvan ja Suomen itsenäisyyden suojaamisen todellisuuden välissä. Tähän liittyy tietenkin koko ”kotiryssä”järjestelmä, jossa lähetystövirkailijan peitetehtävissä toimineet tiedustelijat ylläpitivät yhteyksiä suureen joukkoon suomalaisia politiikan vaikuttajia. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on tästä saatu tiedonmuruja myös toisen puolen lähteistä, vähemmän sen sijaan siitä miten muiden maiden Suomessa toki paljon vaatimattomin resurssein toimineet tiedustelijat yhteyksiä ylläpitivät. Rentola näet huomauttaa, että moni Supon merkintöjen mukaan ahkerasti neuvostokontakteja ylläpitänyt suomalainen on voinut pitää vastaavanlaisia kontakteja myös toisen puolen tiedusteluun, jolloin edellisen tulkinta saa uusia sävyjä.
Heti Kekkosen tultua presidentiksi alkoi Suposta vähitellen kehittyä leimallisesti presidentin salainen palvelu. Tämä korostui, kun Supoa sen perustamisesta alkaen johtanut vanhan ajan oikeistolainen poliisijohtaja Armas Alhava jäi 1972 eläkkeelle ja laitoksen johtoon nimettiin Kekkosen lähipiiriin kuulunut keskustapoliitikko Arvo Pentti. Tätä suhdetta eivät vielä yksi presidentinvaihdos ja useammat Supon johtajavaihdokset muuttaneet.
Rentolan tekstistä ei ilmene, eikä siitä muualtakaan ole viitteitä, että Supo presidentin poliisina olisi joidenkin muiden maiden tiedusteluelinten tavoin syyllistynyt poliittisen johdon intressejä palveviin laittomuuksiin tai väärinkäytöksiin. Sen sijaan valta- ja vastuusuhteet olivat tällaisessa järjestelmässä oikeusvaltioperiaatteen kannalta vähintäänkin harmaalla vyöhykkeellä. Esimerkiksi rajaloikkareiden oikeusturvasta tai Supon toimien parlamentaarisesta vastuukatteesta ei ollut puhettakaan.
Matti Lackmanin viisikymmentäsivuinen osuus ensimmäisen tasavallan turvallisuuspoliisista on luotettava ja luettava katsaus, jonka kirjoittamiseen Lackmanilla mm. Esko Riekin elämäkerran tekijänä on hyvät edellytykset. Ainoa seikka, joka hänen osiossaan jää askarruttamaan on sodanaikaisen Valpon päälliköstä Arno Anthonista annettu aika armollinen loppulausunto, jossa Lackman kysyy, juutalaisluovutuksiin osallista ja natsiyhteistyöhön antaumuksella heittäytynyttä Anthonia ”puolustelematta”, olisiko ”joku toinen osannut toimia taitavammin”.
Rentolan viisisivuinen osuus sodanjälkeisestä punaisesta valposta jää lähinnä päällikkövaihdosten esittekyksi.
Syyskuu 2009
