Mitä etsityin mies
John le Carré, oikealta nimeltään David Cornwell, on täyttänyt 75 vuotta mutta jatkaa edelleen hyvällä menestyksellä jo vuonna 1961 alkanutta kirjalijanuraansa. Varhaisimmat le Carrét olivat muodoltaan klassisia kylmän sodan miljööseen sijoitettuja salapoliisiromaaneja. Ne ovat aina olleet kirjallisesti genrensa huippuja erityisesti siksi, että ne eivät ole väkivaltaan ja teknologian ihmeisiin nojaavia toimintatrillereitä, vaan paremminkin 60-luvulla agenttiromaanien tarjontaa dominoineen James Bond-kirjallisuuden antiteesi. Le Carrén kirjojen asetelma ei koskaan ole ollut yksiselitteistä ja mustavalkoista hyvisten ja pahisten välistä taistelua. Entisenä brittien salaisen palvelun tiedusteluvirkamiehenä hän tunsi hyvin sen maailman, mistä kirjoitti.
Siksi le Carrélle on voinut olla muita alan kirjailijoita helpompi siirtyä kylmän sodan jälkeiseen maailmaan. Entiset vastakkainasettelut ovat lientyneet ja hämärtyneet, mutta uudetkaan – kuten ”sota terrorismia vastaan” – eivät le Carrén käsitelyssä taivu mustavalkoisiin kaavoihin. Le Carrén tapoihin kuuluu, että kirjan loppuratkaisu voi jättää yhtä monta kysymystä avoimeksi kuin mihin se vastaa. Niin tässäkin kirjassa. Mikä oikeastaan on miehiään se Hampuriin laittomana pakolaisena ilmestynyt puoliksi venäläinen, puoliksi tshetsheeni Venäjän ja Turkin vankiloissa pahoinpidelty ja kidutettu mies, jonka ympärille tarina kietoutuu?
Kirjailija itse on kustantajansa tiedotteessa kuvannut kirjaansa näin ”Uusia vakoojia, uusia lojaliteetteja, vanhoja vanhojen kanssa; terrori uutena mantrana; säädylliset ihmiset jotka haluavat toimia oikein, mutta juuttuvat moraaliseen sokkeloon; kaikki hyvät, terveet, rationaaliset syyt toimia epäinhimillisesti; sen tunnustaminen että emme voi turvallisesti rakastaa, tai sääliä ja pysyä hyvinä ’isänmaanystävinä’ – olen tyytyväinen siihen mitä tästä romaanista tuli.”
Kirjailijan kuvaus siitä, mistä kirjassa on kyse on hyvä kiteytys. Terrorismiepäilyt, turvapaikanhakijat, maahanmuuttajat ja islamilaisuus ja näihin suhtautumiseen liittyvät moraaliset kysymykset ja niiden käsittely eri asemassa olevien ja eri vastuita kantavien kirjan henkilöiden näkökulmasta on epäilemättä kirjan mielenkiintoisin ja eniten ajatuksiin pakottava piirre. Eri asia on, ovatko lukijat kuitenkaan aivan yhtä tyytyväisiä kirjaan kuin tekijä. Tarinankertojana ja juonenkehittelijänä le Carré on yltänyt parempiinkin suorituksiin ja henkilöiden kuvaus jättää jo enemmän toivomisen varaa. Mutta puutteineenkin le Carré hakkaa edelleen mennen tullen useimmat genren tuottajat.
Heinäkuu 2009
