Asenteellinen pamfletti Sorsasta
Seppisen kirja on sekä ulkosuhteiltaan että luettavuudeltaan raskas. Se on varmaan myös pettymys niille, jotka kuvittelevat tarttuvansa jonkinlaiseen Kalevi Sorsasta kertovaan elämäkertateokseen. Kyllähän Sorsa toki kirjassa yhtenä keskeisenä nimenä esiintyy, mutta enemmän kuin kenestäkään muusta kirja kertoo Jukka Seppisestä. Enkä tarkoita tällä niinkään sitä, että Seppinen myös tässä kirjassaan mainostaa itseään Suomen puolueettomuuspolitiikan pelastajana – miehenä joka uskalsi sanoa EI – ollessaan 70-luvun jälkipuoliskolla UM:n itäosastolla vaatimattomissa tehtävissä, vaan sitä mitä kirja tarkoittamattaan tekijästään kertoo.
Kirjassa on 1500 lähdeviittausta, joka imponoi ellei pane merkille, että 150 ensimmäisessä viittauksessa (mihin asti jaksoin laskea) 77:ssä viitataan joko yksinomaan tai joidenkin muiden lähteiden kanssa Seppisen aikaisempiin kirjoihin, sitä varmemmin mitä kiistanalaisemmasta mielipiteestä on kyse. Ei tämä ole historiantutkimuksessa toki kiellettyä, mutta se olisi vakuuttavampaa, jos hänen aikaisemmat kirjansa olisivat tutkijayhteisössä arvostettuja. Näin ei kuitenkaan ole, vaan enemmän tai vähemmän kaikkien vakavasti otettavien Suomen historiantutkijoiden suhtautuminen niihin vaihtelee murskakritiikistä naureskeluun, tai sitten armeliaaseen vaikenemiseen. Tämä johtuu niin hänen kirjojensa kiihkeän puolueellisesta tyylilajista, lukuisista virheistä kuin kritiikittömän suoraviivaisista tulkinnoista.
Seppinen on jo saanut julkaistua useita kirjoja, jotka nojaavat – Seppisen oman tuotannon laajan siteeraamisen ohella – ennen kaikkea Supon arkistomateriaaliin ja siellä kirjattuihin suomalaisten tapaamisiin neuvostolähetystön KGB-virkailijoitten kanssa sekä Saksassa julkaistuihin DDR:n ulkoministeriön ja Stasin Suomea koskeviin raportteihin. Listaamalla suomalaisten kanssakäymisen näiden tahojen kanssa Seppinen maalaa kuvan KGB:n verkosta Suomessa tavalla, joka antaa ymmärtää että näin mainitut – ja tällaisia suomalaisia 70- ja 80-luvulla oli runsaasti – ovat antautuneet neuvosto-agenteiksi, ainakin kunnes toisin todistetaan.
Kun Helsingin Sanomat julkaisi Seppo Hentilän melko lempeän asiallisen arvostelun Seppisen Neuvostotiedustelu Suomessa kirjasta otsikolla ”Seppinen näkee KGB:n agentteja kaikkialla”, loukkaantui Seppinen tästä suuresti ja syytti lehteä ja kirjoittajaa harhauttamisesta. Totta onkin, ettei Seppinen käytä suoraan käsitettä agentti vaan puhuu KGB:n ”kontaktihenkilöistä”, mutta tekee sen tavalla joka kuitenkin antaa täysin tarkoituksella sen kuvan, että nämä ”kontaktihenkilöt” ovat antautuneet vähintään sopimattomaan elleivät suorastaan maanpetokselliseen toimintaan oman uransa edistämiseksi.
Kalevi Sorsa nousee kirjassa esiin alun kahden sivun pikaesittelyn jälkeen vasta n. 130 sivua myöhemmin, jolloin Seppinen pyrkii osoittamaan miten Sorsa SDP:n vuoden 1969 puoluekokouksessa ei suinkaan noussut yllätysnimenä puoluesihteeriksi vaan KGB:n pitkäaikaisen operaation seurauksena. Sitä oli Seppisen mielestä pohjustettu jo vuodesta 1955 alkaen, jolloin Sorsa tapasi kaksi kertaa neuvostolähetystön KGB-vahvuuteen kuuluneen Aleksander Hrabskovin. Tämä jälkeen ei Sorsalla oman kertomansa mukaan ollut ennen puoluesihteeriksi valintaansa mitään kontakteja KGB-läisiin, mihin Seppisen kommentti on ”uskoo ken tahtoo”, sillä olivathan Sorsan työpaikat UNESCO:ssa ja opetusministeriössä KGB:n kiinnostuksen kohteita! Mutta Seppisen harmiksi ei Supokaan ole tällaisia kontakteja rekisteröinyt.
Niinpä Seppinen joutuu alaviitteessä myöntämään, että ”toistaiseksi suora todistus [Sorsan KGB-kontakteista ennen puoluesihteerivalintaa] uupuu” mutta vakuuttaa heti, että ”ajankohdan tilanne huomioonottaen Sorsa ei ole voinut tulla ’sattumalta’ valituksi. Sellainen ei yksinkertaisesti ole mahdollista”. Niinpä Seppinen luettelee keitä kaikkia venäläisiä KGB-edustajia oli eri ominaisuuksissa puoluekokouksessa paikalla, minkä lisäksi puoluekokousedustajinakin oli lukuisia KGB-verkostoituneita edustajia. Kuten Seppinen sen jäljittelemättömään tapaansa ilmaisee: ”kyseessä oli salainen operaatio” ja ”on selvää, että puoluekokoukseen ei osallistunut ilman uskottavaa peitettä useita KGB:n edustajia”.
Salaliittoteorioihinsa uppoutunut Seppinen ei aina tunne saatikka ymmärrä niitä asioita joista kirjoittaa. Tällainen on esimerkiksi SDP:n puoluekokouksen ja ylipäätään puolueen niin sanottujen siipien paljon monimuotoisempi dynamiikka, kuin millaisena se paperinmakuista sanaselitystä harjoittavalle Seppiselle on avautunut. On kyllä totta, että Neuvostoliiton lähetystö viestitti eri teitä, että valinnan osuminen yhteen ennakkosuosikeista eli Pekka J. Korvenheimoon vaikeuttaisi puoluesuhteiden kehittämistä, mikä varmasti vaikutti Paasion harkintaan. Siitä ei kuitenkaan seuraa että sama taho olisi suosittanut Sorsaa, jota paitsi puoluekokouksen alla koettiin sellainenkin Seppiselle tuntemattomaksi jäänyt tilanne, jossa Paasio oli haastatellut Reino Oittisen suosittelemaa kouluneuvos Reijo Virtasta ja jo pitkälle sopinutkin tämän kanssa työehdoista, mutta luopui sitten ajatuksesta. Seppinen varmaan selittää tämänkin sillä, että toistaiseksi tuntematon KGB-taho olisi päässyt väliin.
Seppinen jakaa ihmisiä hyvin suoraviivaisesti sankareihin ja konniin. Jonkinasteisia sankareita ovat Seppiselle Johannes Virolainen, Urho Kekkonen ja vaikkapa Tuure Junnila, konnia ovat, paitsi tietenkin kaikki kommunistit, myös Paasikivi – jonka maanpetoksellisesta toiminnasta Seppinen on tehnyt yhden ”tutkimuksen” – ja useimmat sosialidemokraatit, muutamia Seppisen selkeästi tannerilaisiksi identifioimia tapauksia lukuunottamatta.
Sorsa jää kuitenkin tässä sankari- ja konnagalleriassa jonkinlaiseen välimaastoon. Seppinen antaa hänelle jopa jonkinlaisen synninpäästön pitäen hänen suurimpana saavutuksenaan ”selkeiden rajojen pitämistä kommunismiin päin huolimatta SDP:n vaikuttajien huomattavasta verkostoitumisesta KG:n kanssa”.
Seppinen tekee joskus alkeellisia virheitä. Niitä sattuu toki paremmillekin historiantutkijoille, mutta harva rakentaa niiden varaan kummallisia päättelyketjuja niinkuin Seppinen, joka jossain aiemmassa teoksessaan heitti vahvoja KGB-epäilyjä Mauno Koiviston ylle sekoitettuaan kaksi samannimistä Tellervo Koivistoa toisiinsa ja pantuaan Tampereen kansanedustaja Tellervo M. Koiviston synnit toisen Tellervo Koiviston kautta suoraan Mauno Koiviston kontolle.
Tässä kirjassa Seppinen yrittää selittää Sorsan ainutlaatuista nousua heti ensi kauden kansanedustajana suoraan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi ja kirjoittaa miten ”nosteen voima ja ulkopoliittinen luonne on samalla todiste ulkopoliittisten seikkojen eli KGB:n ja myös kotikommunistien olleen vaikuttamassa asiaan”. Sitten hän jatkaa, että: ”Varapuheenjohtajaksi nimittäin nousi Taisto Sinisalo. Sinisalo ei olisi suostunut istumaan valiokunnassa varapuheenjohtajana, ellei hän olisi pitänyt Sorsaa ulkopoliittisesti sopivana kansanedustajana. Muutoinkin Sorsa näyttää pitäneen Sinisaloa heijastuspintana.” Seppisen kannalta nolointa on, ettei uav:n varapuheenjohtajana ole koskaan edes ollut ketään SKDL:n edustajaa saatikka Sinisaloa.
Seppisen kirjassa on kuitenkin mielenkiintoinen alajuoni, kun hän muutamissa kohdin ottaa etäisyyttä Alpo Rusin tulkintoihin katsoen tämän Sorsa-kuvauksen olevan ”henkilökohtaisen kaunan täyttämä” ja moittii Paavo Väyrysen toimet aina parhain päin selittävää Rusia asenteellisuudesta ja lähdekritiikin puutteesta. Tässä pata on kattilaa soimatessaan kerrankin oikeassa.
Edellinen kokonaan lukemani Seppinen on jo vuonna 2004 ilmestynyt sankarieepos Kekkosesta. Huomaan Seppisen jo silloin väittäneen Sorsan olleen 60-luvulla jo pitempään KGB:n koulutuksessa. Tuo väite ja Seppisen kuvaus Sorsasta ja hänen aikakaudestaan on edelleen yhtä huterien todistamattomien inhoreaktioiden varassa kuin viiden vuoden takaisessa painotuotteessa.
Todettakoon lopuksi, että ns. suomettumiskauden politiikan ja ilmiöiden tutkiminen ja tähän liittyen myös suomalaisten poliitikkojen KGB-yhteyksien selvittäminen on tärkeää ja perusteltua. Se vain pitäisi todellisten tutkijoiden tehdä eikä Seppisen kaltaisten asennevammaisten pamfletistien.
Tammikuu 2009
