Kun totaaliset sodat alkoivat
Ranskan vallankumouksesta alkanut ja Napoleonin kukistumiseen päättynyt 25 vuoden ajanjakso kuuluu maailmanhistorian mullistavimpiin. Monen muun asian ohella mullistuksen kohteeksi joutuivat suhtautuminen sotaan ja sodankäyntitavat. Sitä edeltäneen kauden sodat olivat usein olleet julmia ja johtaneet laajaan hävitykseen ja ihmishenkien menetykseen, mutta ne kalpenivat kuitenkin sodankäynnin saaman uuden totaalisen luonteen seurauksena.
Yksi Ranskan vallankumouksen ja sitä edeltäneiden valistusaatteiden synnyttämiä ajatussuuntauksia oli rauhanajatus, joka jyrkästi tuomitsi perinteisen sodankäynnin barbaarisena ja veljeysaatteen vastaisena. Myös Maximilian Robespierre kuului vielä 1790 Ranskan kansalliskokouksessa pasifismia julistaviin kumouksellisiin, mutta kahden vuoden sisään Ranska oli jo innolla aloittanut taas uusien sotien aikakauden, joka sai aikaisempiin nähden totaalisemman luonteen mm. yleisen asevelvollisuuden käyttöönoton myötä. Isänmaallinen innostus vallankumouksen puolustamiseksi oli suurta, kun vastassa olivat vanhojen hallitsijoiden koalitio ja Bourboneja takaisin valtaan haikailevat emigrantit. Uusi sota oli vallankumouksellisen Ranskan ajattelussa sota, joka tulisi lopettamaan tulevat sodat, kun vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet voittaisivat kaikkialla.
Robespierre oli kaukonäköinen tuomitessaan poliitikkojen päähän nousseen uskomuksen, jonka mukaan ”riittää kun kansakunta valtaa vieraan maan ja panee sen omaksumaan lakinsa ja perustuslakinsa”, sillä ”kukaan ei rakasta aseitettuja lähetystyöntekijöitä”. Sen saivat tuta ranskalaiset, jotka perustivat ensin uusia tasavaltoja valloittamilleen alueille ja sitten Napoleonin sukulaisille muodollisesti itsenäisiä kuningaskuntia, ja aikaansaivat todellisia ítseään vastaan kohdistuneita kansannousuja eri puolilla Eurooppaa. George W. Bush on tuskin kuullutkaan Robespierren varoituksen sanoista ja pian ne unohtuivat Robespierreltäkin, joka ei tosin julistanut sotaa terrorismia vastaan, vaan otti terrorin käyttöön sotaponnistelujen tueksi. Bell tekeekin juuri tällaisia rinnastuksia nykyaikaan, sinänsä oikeaan osuvasti ja oivaltavasti vaikka loppua kohden jo turhan osoittavasti ja toistuvasti.
Vallankumousajan sodat eivät olleet vain valloitussotia, vaan myös usein sisällissotaa. Näistä verisin ja julmin oli Vendéen maakunnassa alkaneen katolisen ja monarkistisen kapinan kukistaminen, joka vaati 250 000 ihmisen hengen . Siinä konventin joukot käyttivät mm. ”helvetin kolonnia”, jotka Bellin mukaan ennakoivat SS-joukkojen toimintatapoja puolitoista vuosisataa myöhemmin. Vendèe on edelleen tasavaltalaisessa Ranskassa yhtä vaikea ja jakava historian vaihe kuin suhtautuminen toisen maailmansodan aikaiseen Vichyn tasavaltaan.
Napoleon jatkoi girondistien ja jakobiinien aloittamia sodankäyntiuudistuksia. David A. Bellin kirjan jälkimmäinen puolisko käsitteleekin perustellusti ja perusteellisesti Napoleonia ja hänen sotiaan. Kirja ei kuitenkaan ole mitään perinteistä taisteluihin ja strategiaan keskittyvää sotahistoriaa vaan Ranskan historiaa John Hopkins-yliopistossa opettava Bell pyrkii kuvaamaan laajemmin sodankäynnin yhteiskunnallisia yhteyksiä ja vaikutuksia. Bell on tietenkin ihan oikeassa kauhistellessaan uuden totaalisen sodan aikakauden menetelmiä ja seurauksia, vaikka siihen tuntuukin sekoittuvan myös tarpeetonta nostalgiaa aristokraattisemman sodankäynnin kadonneita herrasmiestapoja kohtaan.
Joulukuu 2008
