Kansan raitistaja vai juottaja?
Helmikuussa 2007 tuli kuluneeksi 75 vuotta kieltolain kumoamisen yhteydessä perustetun Oy Alkoholiliike Abn toiminnan aloittamisesta. Merkkipäivän kunniaksi vanhan Alkoholiikkeen lähin perillinen Alko Oy tilasi Martti Häikiöltä yrityshistorian. Jos Alkossa nyt ihmetellään, että saatiin enemmän tai ainakin jotain muuta kuin tilattiin, ei se ainakaan näy yhtiön toimitusjohtajan värittömän vaisusta esipuheesta. Häikiön kirja on kuitenkin yhtä paljon tai enemmän tekijänsä voimakkaasti kantaa ottava alkoholipoliittinen pamfletti kuin pelkkä yrityshistoria.
Häikiö on rakentanut Alko-tarkastelunsa kolmen käännekohdan ympärille ja esittää jokaisesta oman ja jossain määrin haastavan tulkintansa. Ensimmäinen suuri muutos kieltolain vuonna 1919 tapahtuneen voimaantulon jälkeen oli kieltolain kumoaminen joulukuun 1931 kansanäänestyksen seurauksena. Se ei suinkaan merkinnyt täydellistä vapautta vaan uuden rajoituksiin ja alkoholihaittojen estämiseen tähdänneen ja ensisijassa Alkoholiliikkeen tehtäväksi määrätyn alkoholipolitiikan sisäänajoa. Häikiön mukaan kieltolaista luopumiseen ei johtanut niinkään käsitys kieltolain epäonnistumisesta, kuten populäärikäsitys edelleenkin olettaa, kuin pulakauden valtion akuutti tarve paikata valtiontaloutta laillisen alkoholimonopolin tuottojen kautta. Tämä Häikiön teesi ei tosin ole uusi eikä oikeastaan kiistanalainenkaan. Ihan suunnitelmien mukaan ei kieltolain purku kuitenkaan tapahtunut. Isoin yllätys oli, että tarjolla ollut kolmas linja vain mietojen juomien vapauttamisesta, johon hallitus oli varautunut, sai kansanäänestyksessä vain mitättömän kannatuksen. Toinen oli, että äänestystuloksesta vähän toivuttuaan raittiusliike sai alkoholilain käsittelyssä sisällytettyä siihen maaseudun säilyttämisen kuivana.
Kieltolain purkamisen jälkeen suurin muutos Suomen alkoholipolitiikassa toteutettiin, kun keskiolut vuonna 1969 vapautettiin samanaikaisesti kun muutakin tarjontaa lisättiin. Toisin kuin odotettiin, ei se suinkaan johtanut muun juomisen korvaantumiseen oluella, vaan alkoholin kokonaiskulutuksen rajuun nousuun ja 2.4-kertaistumiseen seitsemän vuoden kuluessa. Tästä Häikiön syyttävä sormi osoittaa ennen muuta Pekka Kuusta, joka toisen sosialidemokraatin, pääjohtaja K-A Fagerholmin suojeluksessa johdonmukaisesti ajoi alkoholipolitiikan liberalisoimista ja naiivisti uskoi valistukseen ja mielummin viiniä kuin väkeviä-suosivaan linjaansa. Hän myös torjui kaikki korjausliikkeet sen jälkeen kun nähtiin mihin vapauttava linja oli johtanut.
Häikiö katsoo suorasukaisesti, että tämä ”tapahtumasarja kilpailee Suomen uudemman sosiaalihistorian suurimman onnettomuuden tittelistä”, eikä se parane siitä että sitä hänen mielestään yritettiin selittää ”patoutuneen paineen ja viivästyneiden uudistusten purkautumisena”. Kärjistys ei ole välttämättä väärä, vaikka on samalla hivenen yksisilmäistä panna tämä kaikki sosialidemokraattisten Alkon johtajien Fagerholmin ja Kuusen, 60-luvun arvomurroksen ja sen piikkiin, että SDP ja kepu kansanrintamapuolueina luopuivat alkoholirajoituksista, aivan kuin he näin tehdessään eivät olisi toteuttaneet sitä mitä kokoomuksen valtavirtaus vaati ja halusi.
Kolmas suuri käännekohta Alkon historiassa on Suomen sopeutuminen Euroopan unionin jäsenyyteen ja sen alkoholimonopolien purkamiseen kohdistuneisiin vaatimuksiin, mikä lopulta johti vanhan Alkon pilkkomiseen ja muun kun vähittäismyyntimonolin purkamiseen. Tässä Häikiö kiinnittää huomiota siihen, että pyrky EU:hun oli Suomen hallituksilla niin kova, ettei päämäärää haluttu vaarantaa minkäänlaisilla alkoholipolitiikkaan liittyvillä reunaehdoilla toisin kuin Ruotsissa ja Norjassa. Vaikka vähittäismyyntimonopoli säilyi niin Alko-konserni hajoitettin, mihin suurimmaksi syylliseksi Häikiö nimeää Ilkka Suomisen haluttomuuden toimia vähittäismyyntimonopolin puolesta ja epäily siitä, että hän ajoi koko konsernin yksityistämistä. Alko, joka siihen saakka oli ollut vähintään yhtä vahva alkoholipolitiikan linjaaja kuin hallitus ja ministeriöt, menetti asemansa ja valtansa kun hallitus siirsi tämän tehtävän yksiselitteisesti itselleen.
Häikiö katsoo Alkon syyllistyneen historiansa aikana pienempiin tai isompiin virheisiin, vaikka joka tilanteessa olisi ollut parempiakin vaihtoehtoja tarjolla. Vaikka Häikiön kirja näin on avoimesti mielipiteitä esittävä alkoholipoliittinen pamfletti on se kuitenkin myös pätevää ja dokumentoitua historiankirjoitusta, jota voi arvostaa vaikkei Häikiön jokaiseen johtopäätökseen yhtyisikään. Ei sellainen firma, jonka tehtävänä Heikki Kosken kiteytyksen mukaan on ”valmistaa ja myydä alkoholijuomia, jotta Suomen kansa raitistuisi ja Suomen valtio rikastuisi” voi suoriutua tehtävästään ilman, että se aina jonkun mielestä jollain tavoin epäonnistuu.
Joulukuu 2008
