Vastademokratiaa
Ranskalainen politologi-sosiologi Pierre Rosanvallon on jo ainakin hyvin konkreettisessa mielessä Pierre Bourdieun seuraaja hoitaessaan vuorostaan Bourdieun aikanaan hallussaan pitämää professuuria Collège de Francessa. Tuoreessa teoksessaan Vastademokratia Rosanvallon tutkii edustuksellisen politiikan kriisiä demokraattiseen toimintaan kohdistuvan epäilyn ja epäluulon kannalta. Hän korostaa epäilyn perinnettä, missä kansalaiset tarkkailevat edustajiensa tekemisiä. Edustuksellisen vaalidemokratian varjossa kansalaisilla on aina ollut käytössään ”vastademokratia” – erilaisia valvonnan, toiminnan estämisen sekä arvioinnin muotoja, joita Rosanvallon systemaattisesti kirjassaan esittelee ja erittelee.
Perinteinen politiikan tutkimus on keskittynyt edustuksellisen demokratian ja puolueiden toiminnan tutkimiseen eikä sitä politiikan kasvavaa alaa jota Rosanvallon nimittää vastademokratiaksi ei ole systemaattisesti tutkittu. Vastademokratia ei kuitenkaan ole ole demokratian vastaista vaan kuuluu siihen. Edustuksellista demokratiaa ja vastademokratiaa pitää Rosanvallonin mukaan analysoida yhdessä, koska ne ovat toisistaan riippuvaisia. Historiallisessa tarkastelussaan Rosanvallon jäljittää aina 1700-luvulta asti, miten sosiaaliset protestit ja poliitikkoihin kohdistunut epäily ovat olleet laaja-alaisen demokratian edellytys.
Olin mukana kommentoimassa Pierre Rosanvallonin kirjaa sen suomalaisen käännöksen julkistamistilaisuudessa. Kommenttini keskittyi sen arvioimiseen, miten relevantteja Rosanvallonin näkemykset ovat Suomen kannalta. On selvää, että hänen perusnäkemyksensä demokratian tilasta ja trendeistä pätee kutakuinkin kaikkiin vakiintuneisiin ja eurooppalaisiin demokratioihin, Suomi mukaanluettuna. Demokratia ei ole varsinaisesti uhanalainen, mutta siihen ei luoteta: äänestysprosentit laskevat ja poliittisen aktivismin painopiste siirtyy edustuksellisesti demokratiasta muunlaiseen osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Historiallisia eroja on kuitenkin eri maiden välillä, vaikka koko ajan vähentyen. Siten Suomessa ja muissa pohjoismaissa on politiikassa poikkeuksellisen vahva ja edelleenkin vaikuttava kansanliike-perinne. Se ei kuitenkaan välttämättä ole politiikan kriisiä liennyttävä asia, vaan ehkä jopa syventävä estäessään sitkeämmin vanhojen valtarakenteiden uudistamista.
Rosanvallonin avainhavaintoja on, miten tyytymättömät ovat ottaneet kapinallisten aseman demokratiassa. Tyytymättömät arvostelevat ja vastustavat, mutta heiltä puuttuu oma visio paremmasta tai ainakin usko sen toteuttamismahdollisuuksiin, joka jälkimmäisillä oli.Tässä onkin Rosanvallonin hahmotteleman vastademokratian suurin heikkous. Sen muodot voivat usein estää huonoja asioita toteutumasta ja karkottaa korruptoituneita vallankäyttäjiä, mutta positiivisen vaihtoehdon osoittamiseen ja toimeenpanemiseen ne eivät vielä riitä.
On kunniakas yllätys, että kohta useilla kielellä ilmestyvän kirjan ensimmäinen käännös on saatu julki suomeksi. Suomessa, missä anglo-saksinen perinne ja vaikutus on juuri valtiotieteissä ollut erityisen vahva, ei ylipäätään kovin paljoa seurata ranskalaista yhteiskuntapoliittista kirjallisuutta. Vastapaino on julkistaessaan kirjan suomeksi tehnyt näin myös merkittävän kulttuuriteon ja on tervetullutta, jos Suomen puolueiden kriisistä huolissaan olevat siihen tutustuvat.
Marraskuu 2008
