Edistys näytteillä
1800-luvun jälkipuolisko oli kapitalismin läpimurron, suhteellisen pitkän ja vakaan rauhan sekä edistysuskon aikakautta. Nämä kaikki heijastuivat myös niissä maailmannäyttelyissä, joita tuona aikakautena järjestettiin Lontoossa 1851, Pariisissa 1877, Wienissä 1873, Philadelphiassa 1876, Pariissa 1878 ja 1889, Chicagossa 1893, Pariisissa 1900, St.Louisissa 1904 ja viimeisenä Syrjämaan tarkastelemassa sarjassa vuonna 1915 San Fransicossa. Maailmannäyttelyitä on järjestetty tämän jälkeenkin ja järjestetään yhä edelleen, mutta niillä ei ole enää samanlaista asemaa ja merkitystä kun tämän tarkastelujakson aikaisilla näyttelyillä. Monet näistä näyttelyistä jättivät myös pysyviä muistomerkkejä joista tunnetuimmat ovat vuoden 1851 näyttelyn Crystal Palace ja vuoden 1889 näyttelyä varten pystytetty Eiffel-torni.
Syrjämaa ei kirjoita maailmannäyttelyiden historiaa eikä myöskään niiden suomalaisosanoton historiaa. Suomen osallistumisesta on jo yli kymmenen vuotta sitten ilmestynyt Kerstin Smedsin erinomainen tutkimus. Syrjämaan kirja on paremminkin yleinen esseistinen kuvaus maailmannäyttelyjen aikakaudesta ja siitä, miten 1800-luvun edistysusko niissä ilmeni.
Maailmannäyttelyt eivät tietenkään olleet aitoja koko maailman tilaisuuksia aikana, jolloin suuri osa ihmiskunnasta eli siirtomaavallan alaisuudessa. Näitä kolonialisoituja ”alkukantaisia” kansoja ja niiden tapoja esiteltiin näyttelyissä rasistisin sävyin näyttelyobjekteina. Edistysuskoon liittyi kuitenkin parhaimmillaan ajatus, että nämäkin vielä aikanaan oikean opastuksen alaisuudessa voisivat päästä osalliseksi edistyksen hedelmistä, vaikka ei toki tasa-arvoisuuden pohjalta.
Syrjämaa käy läpi maailmannäyttelyiden ulkoiset puitteet ja arkitehtoniset ilmeet sekä näyttelyiden esineet ja koneet teollisen massatuotannon läpimurron ilmentyminä. Väliin mahtuu myös pohdinta siitä ristiriidasta, joka maailmannäyttelyihin liittyi yhtäältä maailmanrauhaa propagoivina koko ihmiskunnan kehityksen sanansaattajina ja toisaalta kansakuntien kilpailua korostavina kansallisten saavutusten manifestaatioina. Rauha osoittautuikin sitten illusoriseksi, kun maailma jo ennen kauden viimeistä San Fransiscon näyttelyä oli ajautunut maailmansotaan, joka myös ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi murensi edistysuskon perusteita.
Edistysuskon pysyviin kriitikoihin kuuluva Syrjämaa on kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen. Sitä lukiessa tuntee monissa kohdin houkutusta käydä itse paikan päällä näyttelyihin tutustumassa, jos se vain olisi mahdollista. Sen sijaan nykyisiin ”maailmannäyttelyihin” ei heräte kuitenkaan kohdistu.
Syyskuu 2008
