Olof Palme aikansa hallitsijana
Olof Palme toimi Ruotsin pääministerinä kahteen otteeseen, ensin vuodet 1969-1976 ja sen jälkeen vuodesta 1982 alkaen siihen asti, kunnes edelleen selvittämättömän salamurhaajan luodit hänet vuonna 1986 tappoivat. Hän oli sekä elinaikanaan että myös sen jälkeen ehkä kaikkien aikojen kiistellyin ja eniten mielipiteitä jakava pohjoismainen huippupoliitikko. Jo Olof Palmen tausta Tukholman hienostokaupunginosassa kasvaneena Palmen arkkiporvallisen suvun sosialidemokraatteihin loikanneena jälkeläisenä merkitsi sitä, että monet oikeistossa suhtautuivat häneen luopiona, mutta myös monet pitkän linjan sosialidemokraatit epäluuloisesti. Vielä enemmän Palme nostatti tunteita hyökkäävällä ja itsevarmalla, ironiaa viljelevällä esiintymistyylillään, joka ei vastustajia säästänyt. Tätä korosti myös Palmen terävä katse ja hänen huulillaan herkästi kareileva vino hymy, jota oli helppo pitää vähän ylimielisenä, vaikkei se sellaiseksi olisi ollut tarkoitettukaan.
Tämä Palme-elämäkerran ensimmäinen osa kattaa ajan ennen Palmen nousua pääministeriksi. Ministerinä Palme tunnettiin tiukkana Vietnamin sodan vastustajana ja kansallisten vapautusliikkeiden tukijana ja näihin liittyen myös suorasanaisena Yhdysvaltain politiikan kriitikkona. Kuitenkin sodanjälkeinen Ruotsi oli koko kylmän sodan ajan ja myös Palmen kaudella puolueettomuudestaan huolimatta todella pitkälle integroitu yhteistyöhön läntisen puolustusliiton Naton kanssa ja oli eräänlainen Yhdysvaltojen puoliliiittolainen.
Nuori Olof Palme, jonka työhistoriaan kuului myös lyhytaikainen pesti siviilinä Ruotsin sotilastiedustelun palveluksessa, oli tästä Ruotsin todellisesta asemasta hyvin tietoinen. Ylioppilasjohtajana, joka vastasi Ruotsin ylioppilaskuntien liiton ulkosuhteista 50-luvun alussa hän oli itsekin aktiivinen kylmän sodan soturi, jolla oli keskeinen osuus ruotsalaisten irtaantumisessa Moskova-vetoisesta IUS-järjestöstä ja sen läntisen vastapainon ISC:n perustamisessa. Amerikkalaiset olivat tässä hyvin keskeisesti taustalla ja Palme heidän kanssaan yhteistyössä. ISC oli yksi niistä monista järjestöistä, joiden rahoitus 60-luvulla paljastuneella tavalla oli erilaisten säätiöiden kautta kanavoidusta CIA-rahasta riippuvaista.
Palme oli tietoinen amerikkalaisista kytkennöistä ja mitä ilmeisimmin osasi myös arvata, että Yhdysvaltain veronmaksajat osallistuivat talkoisiin, vaikka ei ehken juuri CIA:n osuutta tuntenut. Amerikkalaiset arvostivat Palmen panosta niin korkealle, että jopa ulkoministeri Acheson pantiin v. 1952 asialle vetoamaan Ruotsin ulkoministerin kautta Palmeen, jotta hän ottaisi vastaan ISC:n pääsihteerin paikan. Tästä Palme kuitenkin kieltäytyi.
Kun Palmea sitten keväällä 1953 suositeltiin Tage Erlanderille avustajaksi pääministerin kansliaan, oli Erlanderin ensi reaktio vähän hämmästelevä kysymys ”O fan, är han socialdemokrat?”. Sitä Palme oli kuitenkin ollut jo jonkin aikaa, ja vaikka hänen maailmankatsomuksensa ei ennen puolueeseen liittymistä ollut vielä kovin vakiintunut, niin ei ole mitään todisteita siitä, että hänellä olisi ollut jotain sukuperinnäisiä oikeistosympatioita. Vielä vähemmän hänestä löytyy yhteyksiä natsismin suuntaan, kuten Jonas Gummessonin sensaatiohakuisessa kirjassa nuoresta Palmesta joitain vuosia sitten yritettiin antaa ymmärtää.
Pääministerin kansliassa Palmesta tuli lyhyessä ajassa Tage Erlanderille korvaamaton avustaja, jolle uskottiin yhä vastuullisempia ja vaikeampia tehtäviä. Kansliassa Palme viipyi kaikkiaan kymmenen vuotta, kunnes hänet nimitettiin Ruotsin hallitukseen ensin salkuttomaksi ministeriksi, sitten kulkulaitosministeriksi ja lopulta opetusministeriksi, miltä paikalta hän v. 1969 siirtyi pääministeriksi. Erlanderin suosikki sai koko ajan myös yhä vastuullisempia puoluetehtäviä: ABF:n (Ruotsin työväen sivistysliiton) ja SSU:n hallitusten jäsenyydet 50-luvulla, ensimmäisen kamarin jäsenenä valtiopäiville 1958 ja Ruotsin sd-puolueen puoluehallituksen varajäsenyys vuodesta 1963. Puolueen puheenjohtaja hänestä tuli samalla kuin pääministeri. Tähän tultaessa Erlanderin jo pitkään seuraajakseen kasvattamalla Palmella ei enää ollut puolueessa avointa vastustusta.
Kjell Östberg on pätevä historiantutkija ja alan professori Södertörnin korkeakoulussa. Teoksen ansioihin kuuluu se miten Palmen ideologian ja ajatusten kehitystä ja hänen poliittista toimintaansa on kuvattu erinomaisesti aikansa taustaa vasten. Palmen erityinen ominaisuus oli kyky elää ja ymmärtää oikein aikaansa, minkä vuoksi hän sopeutui paremmin kuin kukaan muu aikansa poliitikko 60-luvun radikalismiaallon myötäilijäksi ja niin pitkälle kuin mahdollista sen haltuunottajaksi. Kansainvälisyys ja tahtopoliitikko ovat jo aikalaisten Palmeen liittämät ominaisuudet ja näihin Östberg vähän yllättäen lisää hyvin perustelemansa toteamuksen Palmesta aikansa amerikkalaisimpana poliitikkona.
Östbergin teos on ensimmäinen kattava ja kokonainen elämäkerta Olof Palmesta ja sillä on ensimmäisen osan perusteella hyvät mahdollisuudet jäädä pitkäksi aikaa ohittamattomaksi referenssiksi kaikkea Palmea koskevalle tulevalle tutkimukselle ja arvioinnille.
Heinäkuu 2008
9.7.2008
