Pankkituen salainen historia
Tammen elvyttämä Huutomerkki-sarja on saanut vauhdikkaan avauksen Ylen pitkäaikaisen taloustoimittajan Seppo Konttisen pankkitukipamfletilla. Sarjan henkeen sopii, että kirja on räiskyvästi ja asiantuntevasti kirjoitettu. Se että siinä ei ole lähdeviitteitä antaa aina mahdollisuuden nipottajille kritiikkiin, mutta tällaista tekstiä tulee ennemmin verrata tutkivaa journalismia edustavaan lehtiartikkeliin, jossa on omat puutteensa mutta parhaimmillaan, kuten tässä, vielä enemmän ansioita.
Koko pankkikriisin kattavaksi analyysiksi tai esittelyksikään kirja ei pyri. Se oikeastaan keskittyy kolmeen erityiseen asiaan, joilla kuitenkin on koko pankkikriisin arvioinnin kannalta aivan keskeinen merkitys. Ensimmäinen on se, miten säästöpankit ajettiin ahdinkoon ja miten pakkosynnytetty ja vakuusrahaston lainoituksen kautta valtion haltuun otettu Suomen Säästöpankki pilkottiin hallituksen ja neljän kilpailijapankin sopimuksella ja myytiin terveiltä osiltaan näille neljälle pankille tappiollisten jämien jäädessä valtion perustamaan roskapankkiin. Koko operaation tarkoituksena oli Konttisen mukaan ensinnäkin leimata säästöpankit yksin pankkikriisin suurimmaksi vastuulliseksi, vaikka muutkin olivat vähintään yhtä kuralla, ja toiseksi myymällä pilkotut osat alihintaan antaa näille pankeille massiivista vastikkeetonta piilopankkitukea.
Konttisen kertomus säästöpankkiratkaisun synnystä ja analyysi sen sisällöstä on vakuuttava ja ainoaksi avoimeksi kysymykseksi jää, miksi ja miten tietoisina silloiset vastuulliset päättäjät valtion puolella ratkaisunsa tekivät. Ainakin Ahon hallituksen keskeiset ministerit ovat tehneet ratkaisunsa täysin tietoisina, sen sijaan eduskunta – jolle salaiseksi julistettua pilkkomissopimusta ei edes näytetty – oli enimmiltä osiltaan harhaanjohdettua. Valmistelevat virkamiehet olivat Konttisen mielestä monessa suhteessa korviaan myöten jäävejä, ja monen myöhempi urakehitys kertoo heidän tulleen myös palkituiksi.
Pelin hengen ja vaihtoehdot voi tiivistää seuraavaan Konttisen toteamukseen: ”Jos Esko Aho ja Iiro Viinanen olisivat olleet veronmaksajien miehiä, he olisivat vaatineet [liikepankkien] osakkeiden nimellisarvon nollaamista niin kuin Norjan pankkikriisissä tehtiin. Silloin pankkien riskejä ei olisi sosialisoitu kansalaisten taakaksi.”
Toinen Konttisen kohde on se, miten konkurssikypsä Suomen Yhdyspankki pelastettiin omistajilleen monimutkaisella yhtiörakenteen muutoksella ja jätettiin tappiot veronmaksajien hoidettaviksi. Järjestely toimeenpantiin Konttisen mukaan monessa kohdin lainvastaisella, mutta korkeiden viranomaisten hyväksymällä tavalla. Huikein osa operaatiota oli se, miten velalliset huijattiin hyväksymään menettely, jossa mm. kaikki takaukset ja panttaukset muutettiin yleistakauksiksi ja -panttauksiksi, millä oli tuhansille velallisille ja takaajille traagisia seurauksia.
Kolmas Konttisen kohde on silloisen presidentin Mauno Koiviston kulissientakainen aktiivisuus pankkien ja niiden omistajien pelastamiseksi ja siihen liittynyt korkean tason painostus oikeuslaitosta kohtaan, se kun oli erehtynyt katsomaan, ettei pankeilla voimassa olleen lain mukaan ollut oikeutta yksipuolisesti muuttaa myöntämiensä lainojen korkoa.. Mitä tarkkaan ottaen sanottiin linnassa järjestetyssä seminaarissa, jossa oikeuslaitoksen edustajia opastettiin tekemään korkeiden päättäjien mielestä oikeita päätöksiä, on toistaiseksi tietämättä, kun myös nykyinen presidentti heinäkuussa 2002 tekemällään päätöksellä ”presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä” päätti, ettei toukokuussa 1992 järjestettyyn oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyviä asiakirjoja voida antaa nähtäväksi.
Konttisen kirjaan sisältyy monia sellaisia väitteitä, jotka ovat poliittista dynamiittia. Valitettavan ennustettavaa on, ettei kukaan niistä, jotka voisivat asialle enemmän julkisuutta antaa tule sitä veneenkeikuttamisen pelossa tekemään.
Helmikuu 2008
