Viron, ja vähän Suomenkin, historiaa laajasti
Seppo Zetterbergin jo neljäs Tieto-Finlandiaa tavoitellut teos Viron historia on 2,4 kiloa painava järkäle – parikin kirja-arvostelijaa on tämän oikein vaa’alla tarkistanut – ja varmasti kattavin ja paras suomenkielinen yleisesitys Viron historiasta, ja tuskinpa viroksikaan on ilmestynyt vielä yhtä kattavaa esitystä. Tällaisena kirja tulee olemaan pitkään peruslähdeteos Viron historiasta. Oikeammin kirja kertoo virolaisten ja heidän asuttamansa alueen historiasta, sillä Viro käsitteenä ja kansallisen tietoisuuden kohteena on paljon Suomeakin nuorempi ilmiö. Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen mahdollistamien Suomen ja Viron itsenäistymisjulistusten väliin ei jäänyt kuin alle kolme kuukautta, mutta Suomessa sitä oli kuitenkin edeltänyt varhaisempi ja syvempi kansallisen heräämisen ja valtiomuodostuksen vaihe.
Matti Klingen tahallisen provokatorisen väitteen mukaan se mitä joulukuussa 1917 tapahtui oli muuttuneen Venäjän ero Suomesta, joka jatkoi omaa kehitystään, mutta Viron kohdalla ei tällaisesta voi puhua. Niinpä maitten kehitys ja historia kulkivat myös itsenäistymisen jälkeen eri tahtia. Tämä käy hyvin ilmi myös Zetterbergin teoksesta.
Zetterberg on toiminut Viron Suomi-instituutin johdossa ja on aiemminkin kirjoittanut useita Viron historiaan liittyviä teoksia. Vakuuttavimmillaan Zetterberg on kirjoittaessaan Viron muinas- ja itsenäisyyttä edeltävästä historiasta. Ne muutamat pikkuvirheet ja huomautukset lähdeviitteistä, jotka minua paremmin asiaa tuntevat ovat kirjasta löytäneet, kohdistuvat lähinnä myöhäisempään aikaan, mutta nekään eivät ole sen mittaluokan kysymyksiä, että ne teoksen luotettavuutta ja ansiota yleisenä lähdeteoksena kyseenalaistaisivat. 
On myös helppo ennustaa, että teos saa Virossa hyvän ja kiitollisen vastaanoton, siksi mutkattomasti se myötäilee virolaisten omia tuntoja Viron ensimmäisen itsenäisyysajan ja neuvostomiehityksen vuosilta. Kirjoittaja pitää etäisyyttä virolaisen historiankirjoituksen kuviensärkijän Magnus Ilmjärven ja häneen vahvasti nojaavan Martti Turtolan käsityksiin Konstantin Pätsistä, jonka autoritaarista hallintoa hän käsittelee lempeästi. Mitään lempeyttä hän ei osoita, eikä siihen ole toki syytäkään, käsitellessään neuvostovallan vuosikymmeniä ja sen jättämää perintöä. Historiankirjoittajalta ei tarvitsekaan edellyttää neuvoja vaikeiden vähemmistökysymysten käsittelystä, mutta sen voi todeta, että sitä tuskin helpottaa suoraviivainen tapa jaotella Viron asukkaat virolaisiin ja epävirolaisiin.
Jyväskylän yliopiston emeritusprofessori Pekka Liljan ja virolaisen toimittajan kirja Urho Kekkosesta ja Virosta jakaantuu selvästi kahteen osaan, edellisen tekijän kirjoittamaan katsaukseen Urho Kekkosen suhteista Viroon ja virolaisiin toisen maailmansodan päättymiseen asti sekä jälkimmäisen kertomukseen Kekkosen historiallisesta vierailusta Viron neuvostotasavaltaan maaliskuussa 1964. Zetterbergin kirjaan Kekkonen mahtuu vain lyhyessä referaatissa hänen Pekka Peitsi-nimimerkillä elokuussa 1942 kirjoittamastaan Viroa käsittelleestä artikkelista, sekä ohimenevässä sivulauseessa, jossa todetaan että Kekkosen epävirallinen vierailu 1964 olisi eräillä tahoilla tulkittu Viron Neuvostoliittoon liittämisen viralliseksi tunnustamiseksi. Liljan ja Raigin kirjan perusteella tämä Viron vierailu olisi ansainnut vähän laajemman käsittelyn myös Viron historiateoksessa.
Kekkosen Viron matka synnytti paljon anekdootteja turvallisuus- ja muista, myös kulissienpystyttämisestä muistuttaneista järjestelyistä. Nekin saavat osansa Raigin tekstissä, jossa kuitenkin oikaisunluonteisesti samalla latistetaan värikkäämpiä tarinoita. Kirjan ansio ei ensi sijassa olekaan tämänkaltaisessa kerronnassa – vaikka senkin mukanaolo on teoksessa tärkeätä – vaan Kekkosen vierailun kattavassa taustoituksessa ja arvioinnissa.
Kekkosen Viron vierailun taustaa ja merkitystä ei voi ymmärtää oikein, ellei tunne Kekkosen aiempaa suhdetta Viroon. Kekkonen oli tunnetusti AKS:läinen heimoaktivisti, eikä hän Viro suhteitaan katkaissut samalla kun vuonna 1932 erosi seurasta. Kekkonen toimi myös sodan aikana Suomi-Viro-Seuran puheenjohtajana ja teki aina syksyyn 1944 saakka aktiivisesti työtä Viron ja virolaisten pakolaisten hyväksi. Nuorempana urheilujohtajana Viro-suhteet olivat Kekkoselle myös läheisiä, paljon läheisempiä kuin suhteet Ruotsiin.
Kekkosen vierailua suunniteltiin Helsingissä, Tallinnassa ja Moskovassa tarkoin. Eniten siihen kuitenkin vaikutettiin Helsingissä, jossa Kekkonen esikuntineen piti suunnittelun tiukasti käsissään. Vierailun epävirallinen luonne – jonka korostamiseksi Kekkosen mukana Varsovasta virallisella vierailulla mukana olleen ulkoministeri Hallaman sallittiin vain piipahtaa Tallinnassa ennen kuin hän jatkoi takaisin Suomeen presidentin vuokrakoneella – huolellisesti harkittu ohjelma tapaamisineen ja ennen kaikkea se seikka, että Kekkonen keskusteli virolaisten isäntiensä ja tuttaviensa kanssa vapaasti viron kielellä ja piti myös matkan tärkeimmän puheensa Tarton yliopistossa viron kielellä, noteerattiin erittäin tarkoin Virossa, jossa virallisen tiedonvälityksen tarkoitushakuisesta ohjauksessa huolimatta vierailu ja vieraan sanoma ymmärrettiin elintärkeäksi tueksi ja rohkaisuksi virolaisuuden säilyttämispyrkimyksille myös Neuvostoliiton olosuhteissa. Sekin noteerattiin, että Kekkosen puheissa puhuttiin lähinnä Virosta ja virolaisuudesta ja mainittiin Viron Neuvostotasavalta vain silloin, kun täsmällistä käsitettä ei voitu välttää.
Kekkosen puheissa ja teoissa ei kuitenkaan edes rivien välissä vilautettu ajatusta Viron itsenäisyyden palautumisesta. Kekkosella oli vahva usko Neuvostoliiton pysymiseen ja siihen, että yhteiskuntien yleinen kehitys vie jonkinlaiseen sosialismiin ja että Viron ja virolaisuuden säilyminen turvattiin parhaiten tämän realiteetin puitteissa. Kekkosella oli myös vankka käsitys siitä, että virolainen kulttuuri voitiin säilyttää vain Virossa ja että sitä ei ollut mahdollista tukea ulkoa ellei oltu valmiita tarvittaessa katkaisemaan perinteisiä suhteita lännen emigranttivirolaisten järjestöihin. Tämän hän toi selvästi esiin valikoidulle suomalaiselle kutsuvierasjoukolla Tamminiemessä kaksi kuukautta Viron-matkansa jälkeen pitämässään puheessa, mikä myös on julkaistu Liljan ja Raigin kirjan liitteenä.
Kekkosen vierailu toteutui liki optimaalisena ajankohtana, sillä syksyllä 1964 Hrutshev syrjäytettiin ja hänen aikansa,vallinnut suojasää alkoi pakastua, eikä Kekkonen koskaan saanut luotua hänen seuraajiinsa sellaisia suhteita, jotka olisivat mahdollistaneet tämänkaltaisen vierailun toteuttamisen. Kekkosen julkinen mielenkiinto ja mahdollisuudet vaikuttaa Viron tilanteeseen ehtyivät, mutta 60-luvulla alkanut turistiliikenne suoraan Suomenlahden yli merkitsi rajallisen, mutta sitäkin tärkeämmän pysyvän henkireiän avautumista virolaisille, jotka osaavat arvostaa Suomen ja suomalaisten roolia uudelleenitsenäistymiseen johtaneessa kehityksessä ohi ja yli sen, mitä virallisen Suomen pakotettu pidättyvyys näennäisesti viestitti.
Tammikuu 2008
