Missä on Witting?
Suomen ulkopolitiikkaa välirauhan ja jatkosodan aikana hoidettiin hyvin keskitetysti pienessä ryhmässä, johon kuuluneet valmistelivat ja sopivat asioista ja ratkaisuista valtiosäännön muotoseikat sivuuttaen ja useimmiten vain disinformaatiota muille jakaen. Tähän piiriin kuuluivat presidentti Risto Ryti, pääministeri Jukka Rangell (hallituksen vaihdoksen jälkeen hänen seuraajansa Edwin Linkomies), puolustusministeri Rudolf Walden, ulkoministeri Rolf Witting (ja hänen jälkeensä Henrik Ramsay) sekä tietenkin marsalkka Mannerheim. Tämän ryhmän ulkopuolelta lähinnä vain sosialidemokraattien johtaja Väinö Tanner sekä hallituksessa että sen ulkopuolella ollessaan oli samalla tavoin osallinen päätöksiin, tai ainakin niistä tietoinen. Kun sitten sodan jälkeen oli tarve hakea sotasyyllisiä, muodosti tämä ryhmä poisluettuna erikoissuojelukseen otettu Mannerheim luontevasti syyllisiksi haluttujen ydinryhmän.
Ei ole epäilystäkään, etteikö Witting olisi myös päätynyt syytettyjen penkille, ellei hän olisi lokakuussa 1944 kuollut sydänkohtaukseen 65-vuotiaana. Hän oli joukosta se, jolla oli eniten vihamiehiä jo sodanaikaisessa eduskunnassa ja sen ulkoasianvaliokunnassa. Valiokunnan enemmistön osoittama selvä epäluottamus tietoa pantannutta ja saksalaissuuntauksen ruumiillistumana pidettyä Wittingiä kohtaan sinetöi sen, ettei hän enää maaliskuussa 1943 voinut jatkaa Linkomiehen hallituksessa.
Hallituksen sodanaikaisesta sisärenkaasta kaikki muut paitsi Rangell ja Witting ovat joko itse kirjoittaneet muistelmiaan tai olleet useimpienkin tutkimusten kohteena. Tämän vuoksi tartuin mielenkiinnolla Erkki Maasalon Rolf Wittingistä juuri sodanaikaisena ulkoministerinä kertovaan uuteen kirjaan. Kirjan luettuani joudun toteamaan, ettei se lisännyt oikeastaan millään tavoin tietämystäni sodanaikaisesta ulkopolitiikasta eikä myöskään avannut siihen mitään uutta näkökulmaa. Vielä suurempi pettymys oli, että myös henkilökuva Rolf Wittingistä jää yhtä utuiseksi ja etäiseksi kuin aikaisemmin.
Kirja ei pyri olemaan mikään kokonaiselämäkerta ja tyytyy käymään vain hyvin kursorisesti läpi Wittingin varhaisemmat elämänvaiheet ennen hänen ulkoministeriyttään. Tuntuu kuitenkin siltä, että senkin ymmärtämisen kannalta laajempi taustoitus olisi ollut avuksi. Sodanajan politiikan kannalta ei Wittingin uralla merentutkimuslaitosta johtaneena professorina ole merkitystä, ehkä ei hänen pääjohtajuudellaan Helsingin Osake-Pankissakaan, mutta sen sijaan toiminta RKP:n kansanedustajana 20-luvulla sekä lyhyet ministeripostit Ingmanin ja Svinhufvudin kakkoshallitusten kulkulaitosministerinä ja vielä enemmän Kivimäen hallituksen apulaisulkoministerinä olisivat olleet avuksi. Nyt Maasalo ei esimerkiksi kerro sellaistakaan asiaa kuin mikä oli Kivimäen ykkös- ja kakkosulkoministerin työnjako.
Erkki Maasalo tunnustautuu koskiveneteorian kannattajaksi. Kyseessä on jalostettu versio jo ammoin upotetusta Suomen sodanaikaista asemaa ja politiikkaa kuvaavasta ajopuuteoriasta, jossa passiivisen ajelehtimisen asemesta soudettiin kovaa ja aktiivisesti vuolaassa virrassa karikoita menestyksekkäästi vältellen, mutta yhtä kaikki olosuhteissa, joissa varsinaista omaa valintaa ei ollut, eikä ainakaan parempia kuin mihin olosuhteiden pakosta päädyttiin. Tämä ei kuitenkaan ole johtopäätös, johon Maasalo olisi tällä tutkimuksellaan päätynyt, vaan se on työn annettu lähtökohta. Siksi koko kirjakin on periaatteessa laajasta lähdeaineistostaan huolimatta rakentunut tätä annettua tulosta tukemaan. Asenteellista otetta alleviivaavat sopivien kohtien kursivoinnit ja huutomerkit.
Lähdeaineiston periaatteellisesta laajuudesta huolimatta Maasalo käyttää sitä valikoiden. Hän viittaa usein tutkimuskirjallisuuteen ja sen tulkintoihin tavalla, johon viitatun teoksen kirjoittajalla saattaisi olla ehkä huomautettavaa. Lähdekritiikkiä ei esiinny kuin yhdessä kohdassa, jossa Maasalo huomauttaa, että Washingtonin ja Lontoon tiedot syksyllä 1942 Suomessa kasvaneesta Wittingin arvostelusta olivat peräisin yhdestä ja samasta rauhanoppositiolähteestä. Voi olla, mutta ikävä kyllä tämä jää ainoaksi kohdaksi jossa Maasalo esittää mitään lähdekritiikkiä. Lähteiden käytössä herättää huomiota epätasapainoisuus. Siten esimerkiksi Wittingin esiintymisiä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa selostetaan useissa kohdin viittaamalla vain Ruotsin Helsingin lähettiläs K.I. Westmanin Tukholmaan lähettämiin raportteihin.
Vakavin puute kirjassa on kuitenkin se, miten Rolf Witting, vaikka esiintyykin joka sivulla, jää kuitenkin ihmisenä ja toimijana lähes pelkäksi nimikyltiksi, eräänlaiseksi mustaksi laatikoksi. Miten hän kantansa muodosti, mikä niissä oli hänen omaa vakaumustaan ja mitä muiden panosta? Kysymys nousee esimerkiksi siinä, kun Maasalo lyhyessä alaluvussa ”Humaani Witting” esittää inkeriläisten avustamisen ja Suomeen siirtämisen 1942 Wittingin ansioksi ilman sen parempia perusteita kuin että hän ulkoministerinä allekirjoitti ulkoministeriön asiaa sivunneet kirjeet, mutta Pekka Nevalaisen tutkimus (jota ei kirjan lähdeluettelossa ole) inkeriläisestä siirtoväestä Suomessa ei mainitse ulkoministeriä muuta kuin viestinvälittäjänä koko asiassa, eivätkä välitetyt viestitkään erityisesti humanismista kertoneet. Vielä suurempi puute on, että koko sodanaikaisen ulkopolitiikan johdosta Wittingiä ei ole saatu esiin minään erillisenä toimijana, mutta ehkä se selittyy sillä että tekijän näkökulmana on ikään kuin ollut ottaa koko ryhmä kollektiivina suojelukseensa.
Lokakuu 2007
