Sosialidemokratian vuosisata
On virkistävää lukea sellaisen amerikkalaisen politologin kirjaa, jonka maailma ei rajoitu vain anglosaksisiin maihin tai muutoin pyöri niiden ympärillä. Sosialidemokratian aatekehitystä ja aikaansaannoksia käsittelevässä kirjassa käydään läpi viiden maan Italian, Itävallan, Ranskan, Ruotsin ja Saksan tapaukset. Jotenkin vapauttavaa on, että aikana jolloin Anthony Giddensin ja kumppaneiden ”kolmas tie”-retoriikka on pyrkinyt miehittämään koko sosialidemokraattisen aatekeskustelukentän Berman perustelee valintaansa sillä, että hänen valitsemansa maat kattavat tärkeimmät ja innovatiivisemmat vasemmistopuoleet.
Valtaosaltaan kirja käsittelee historiaa ja sitä, miten eri puolueissa ja maissa alettiin irtaantua marxilaisen ajattelun pakkopaidasta ja millaiseen revisionistisiin ratkaisuihin tämä johti. Bermanin kuvauksen voi pelkistää siten, että ainoastaan Ruotsissa työväenliikkeen valtavirtaus kykeni ennen toista maailmansotaa uudistumaan tavalla, joka sekä kuihdutti fasismin kasvualustan että tuotti ainutlaatuisen kansankoti-mallin kapitalismin kesyttämiseksi ja uudenaikaisen hyvinvointivaltiomallin.
Revisionismi yhdistetään saksalaiseen Eduard Bernsteiniin, mutta ennen Hitlerin valtaannousua Saksan SPD ei kuitenkaan tarpeeksi kyennyt irtaantumaan vanhakantaisesta marxilaisuudesta. Sekä Saksan että Itävallan sosialidemokraatit nojasivat Karl Kautskyn ajatuksiin, jotka kyllä torjuivat leninistiset diktatuuripyrkimykset, mutta eivät riittävässä määrin sallineet sellaista yhteistyötä liberaalien porvarivoimien kanssa, joka olisi voinut estää fasismin valtaannousun. He suhtautuivat pidättyvästi ja vähän pelokkaasti kasvaneen kannatuksen antamaan mahdollisuuteen tarttua hallitusvaltaan. Kun he sitten vastuuseen joutuivat jäivät he enimmäkseen neuvottomiksi, kun eivät uskoneet reformipolitiikan mahdollisuuksiin kapitalismin korjaamiseksi.
Neuvoton puhdasoppisuus
Tragediaksi tämä kyvyttömyys ylsi, kun 30-luvun laman iskiessä monien maiden sosialidemokraateista tuli lamaa syventäneen oikeistolaisen passiivisen säästö- ja leikkauslinjan toteuttajia. Esim. Saksassa Rudolf Hilferding, joka tunnetaan vakuuttavasta finanssikapitalismin kritiikistään, käytti kaiken tarmonsa torjuakseen SPD:ssä orastavat esikeynesiläiset esitykset velkarahoituksella toteutettavasta aktiivisesta työllisyys- ja suhdannepolitiikasta. Vaikka Berman ei tätä kirjassaan mainitse, toinen yhtä puhutteleva esimerkki löytyy Englannista, missä Oswald Mosley erosi työväenpuolueen hallituksesta sen torjuttua hänen vastaavanlaiset esityksensä pulan lievittämiseksi. Mosley perusti uuden puolueen joka nopeasti kehittyi avoimen fasistiseksi liikkeeksi.
Vaikka työväenpuolue Englannissa romahti ei fasismikaan menestynyt, mutta Saksassa Hitler nousi muodollisen laillisesti valtaan SPD:n neuvottomuuden ja heikkouden avulla. Hitler teki nopeasti lopun Weimarin demokratiasta, mutta toteutti myös sellaista klassisten talousoppien vastaista politiikkaa suurine julkisine töineen, jotka merkittävästi edesauttoivat Saksan talouden nopeaa elpymistä. Italiassa Mussolinin valtaannousua yli kymmenen vuotta aiemmin oli myös siivittänyt vasemmiston heikkous ja passiivisuus.
Bermanin mukaan fasismi ja kansallissosialismi edustivat samankaltaista revisionismia kuin sosialidemokraatit suhteessa marxilaiseen puhdasoppisuuteen. Yhteisenä piirteenä oli marxilaisen taloudellisen determinismin hylkääminen ja tahtopolitiikka joka toisin kuin kapitalismin romahdusta odottamaan tyytynyt kautskylainen suuntaus piti mahdollisena taloudellisen kehityksen ottamisen politiikan ohjaukseen. Toinen yhteinen piirre oli yhteisöllisyyden korostaminen ennen individualismia tai luokkataistelua. Siten se, että sellaiset tunnetut sosialistit kuin Mussolini, Ranskassa Marcel Deat ja Jacques Doriot (tai ruotsissa Nils Flyg) demokratiaan ja marxilaisen ortodoksian passiivisuuteen turhauduttaan kääntyivät fasisteiksi ei Bermanin mukaan ole mikään sattuma tai anomalia. Natsien antisemitismilläkin on kansallissosialismia vanhemmat juuret; myös työväenliikkeessä, jossa Bebel aikanaan tuomitsi antisemitismin ”typeryksien sosialismiksi”.
Ranskassa sosialistien enemmistö oli samanlaisen oikeaoppisen inertian vanki kuin Saksassakin, mutta kominternin käännös kansanrintamapolitiikan puolelle nosti vasemmiston kuitenkin lyhyeksi aikaa johtoon vuonna 1936. Leon Blumin johtaman hallituksen saavutukset eivät olleet mitättömiä, mutta kuitenkin riittämättömiä eikä kansanrintamainnostus kestänyt pettymysten kasvaessa kauempaa. Näin vuonna 1936 kansanrintaman voiton merkeissä valittu kansalliskokous päätti päivänsä neljä vuotta myöhemmin antamalla marsalkka Petainin Vichyn hallitukselle sen vaatimat poikkeusvaltuudet.
Samaan aikaan Ruotsissa
Ruotsi oli loistava poikkeus tästä synkästä kehityskuvasta. Maan sosialidemokraattinen työväenpuolue sitoutui jo varhain Hjalmar Brantingin ja hänen seuraajansa Per Albin Hanssonin johdolla valtiolliseen yhteistyöhön, vaikuttamiseen ja osallistumiseen. 30-luvun laman iskiessä se ei myöskään jäänyt passiiviseksi vaan kehitti erityisesti Ernst Wigforssin johdolla ja ns. Tukholman koulukunnan ekonomistien työhön nojaten oman esikeynesiläisen kriisiohjelmansa, jota se talonpoikaispuolueen kanssa tehdyn historiallisen kompromissin silloin arkisemmin lehmänkaupaksi kutsutun pohjalta myös toteutti tavalla, joka sinetöi puolueen hegemonisen johtoaseman moneksi vuosikymmeneksi eteenpäin.
Menestys ei perustunut vain talous- ja työllisyyspolitiikkaan vaan kokonaisvaltaisemmin Ruotsin hyvinvointivaltiopolitiikkaan, jonka pohjan Hansson oli vuoteen 1928 mennessä kiteyttänyt kansankoti-ajatteluksi. Berman näkee tämän merkityksellisenä irtiottona luokkapolitiikasta sellaisen politiikan hyväksi, joka painotti kansankokonaisuuden merkitystä ja oli tältä osin sukua myös ajan fasistiselle retoriikalle.
Sodanjälkeisen eurooppalaisen kehityksen Berman näkee keynesiläisyyden, hyvinvointivaltion ja suunnitteluideologian yhdistäneen sosialidemokratian voittokulkuna, jossa Ruotsi edelleen jatkoi johdonmukaisimpana suunnannäyttäjänä. Saksan sosialidemokratisoitumista jarrutti SPD:n liian hidas irtaantuminen kautskylaisesta painolastista ja se, että se tapahtui lopulta ennemmin pragmaattisen vaaliopportunismin kuin määrätietoisen sosialidemokratisoitumisen merkeissä.
Bermanin kirja on historiallinen katsaus sosialidemokratian syntyyn ja nousuun sen jälkeen kun se erottautui marxilaisesta sosialismista ja asettui yksiselitteisesti demokratian puolelle kaikkia vallankumouksellisia ja totalitaristisia pyrkimyksiä vastaan. Siksi hänellä ei ole kovin paljoa sanottavaa sosialidemokratiasta tänään. Selväksi kuitenkin tulee, että Berman pitää sen heikentymistä tilapäisilmiönä ja näkee toipumisen onnistuvan parhaiten palaamalla sosialidemokratian juurille. Tony Blairin ”kolmas tie” ajattelua Bermanin ei noteraa ratkaisuna vaan katsoo sen edustavan antautumista markkinoiden ylivallalle. Bermanille ratkaiseva kysymyksenasettelu ei ole siinä, tuottaako markkinakapitalismi tehokkaimmin talouskasvua, vaan edelleen siinä, miten rajoittamaton markkinavapaus johtaa moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kestämättömään käyttäytymiseen tuhotessaan vakiintuneita yhteisöjä, perinteitä ja kulttuureja.
Bermanin kirja vahvistaa terveellisellä tavalla sosialidemokraattien itseluottamusta ja itseymmärrystä, vaikkei vielä sellaisenaan vastaakaan siihen, miten sosialidemokratia Ruotsissa ja Suomessa saisi vallatuksi takaisin menettämänsä asemat.
syyskuu 2007 (kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 22.9.2007)
