Kuinka kynä tekee historiaa
Englannin sodanaikainen pääministeri Winston Churchill oli kaiken muun ohella myös tunnettu ja tunnustettu kirjailija ja historioitsija, jonka mittava kirjallinen tuotanto kattaa yli 70 teosta. Vaikka tässä luvussa mukana on iso määrä puhe- ja artikkelikokoelmia, niin mukaan mahtuu myös suuritöisiä kirjallisia tuotteita. Monumentaalisin näistä on Churchillin vuosina 1946-1954 laadittu kuusiosainen The Second World War.Yksinomaan englanninkielistä ensimmäistä painossarjaa myytiin yli 1,5 miljoonaa kappaletta ja nahkaselyksistä teossarjaa markkinoidaan edelleen arvokirjahyllyjä koristamaan.
Jo teossarjan nimi kertoo siitä, ettei kyse ollut mistään tavanomaisesta muistelmasarjasta, vaan tekijänsä määrätietoisesta pyrkimyksestä kirjoittaa koko sodan historia ja määritellä itse oma paikkansa historiassa. Historiantutkija ja professori David Reynolds on tehnyt jättiläismäisen työn ja käynyt läpi kaiken käsikirjoituksen moniportaisen valmisteluprosessin jättämän aineiston kertoakseen, miten teossarja syntyi, mitä valintoja sitä koottaessa tehtiin ja miksi, ja missä määrin lopputulos vastaa todellisuutta.
Tuloksena on ollut kiehtova ja paljastava kertomus siitä, miten historiaa tehdään. Mitkään muistelmat eivät ole täysin aitoja tai luotettavia – tai ainakaan molempia samanaikaisesti – mutta Churchillin mammuttiteos on omaa luokkaansa. Teossarjaa tuottaessaan Churchill ei suinkaan ollut eläkeläinen, vaan ensin hänen majesteettinsa opposition johtaja alahuoneessa ja sen jälkeen vuodesta 1951 alkaen uudelleen pääministeri. Hän muutteli ja käsitteli käsikirjoitusta ajankohtaisten poliittisten tarpeiden mukaan. Hän käsitteli esimerkiksi tapahtumia ja mielipiteitään siloitellen Kremlin kanssa riitautunutta Jugoslavian presidentti Titoa, kenraali Eisenhoweria, joka juuri oli nousemassa Yhdysvaltain presidentiksi, sekä kenraali de Gaullea, jonka paluuta Ranskan johtoon ei kokonaan voinut sulkea pois. Sama koskee myös Rooseveltin, Trumanin ja Stalininkin käsittelyä.
Englantilainen käytäntö edellytti, että kabinettisihteeri – maan korkein virkamies – antoi julkaisuluvan ja erityisesti mahdollisuuden julkistaa asiakirjoja. Churchilliä kohdeltiin kylläkin varmasti monia muita huomaavaisemmin – kukaan muu pääministeri vähäisimmistä tekijöistä puhumattakaan tuskin olisi voinut siirrättää haltuunsa sellaista määrää alkuperäisaineistoa – mutta hänkin joutui ottamaan tämän sensuroivan ohjauksen huomioon. Vielä toistakymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen ei esimerkiksi vielä ollut mahdollista viitata millään tavoin operaatio Ultraan, eli siihen että englantilaisten onnistui jo varhain murtaa kaikki Saksan käyttämät salakirjoituskoodit., mistä seurasi tiettyjä epäloogisuuksia sodan eräiden tapahtumien kuvaamisessa.
Kabinettisensuuria merkittävämpi oli kuitenkin Churchillin itsesensuuri, joka ei ulottunut vain siihen, mitä hänen nimissään kirjoitettiin vaan myös dokumentteihin, joista otetut suorat lainaukset kattavat huomattavan osan koko kirjasarjan tekstistä. Missään ei kuitenkaan kerrota, että dokumentteja on manipuloitu paikoin niiden sisältöä ja tulkintaa huomattavastikin muuttavilla poistoilla.
The Second World War on valtaosaltaan lähtöisin muiden kuin Churchillin omasta kynästä. Työssä oli iso, sekä yleistä että sotahistoriaa hyvin tunteva, syndikaatiksi itseään kutsuva ryhmä kirjoittajia, joista osa, kuten sodanaikainen yleisesikuntapäällikkö lordi Alanbrooke ja kenraali Henry Pownall, olivat paitsi asiantuntijoita myös asianosaisia. Syndikaatin kirjoittajat eivät tehneet vain taustamuistioita vaan sarjan edetessä kirjoittivat yhä enemmän myös valmista ”minä” –muotoista tekstiä Churchillin käyttöön.
Kun Churchillille vuonna 1953 myönnettiin kirjallisuuden Nobelin palkinto niin menikö se oikeaan osoitteeseen? Mielenkiintoista on, ettei Ruotsin akatemian päätöksessä sanallakaan viitattu The Second World War –sarjaan, vaan Churchillin aikaisempaan tuotantoon, jossa toki myös oli kollektiivityön kädenjälkeä, mutta joka kiistatta myös toi esiin Churchillin ansiot sanataiturina. Myöhemmin Churchillin osuutta sotasarjan luojana on verrattu suurillallisten mestarikokkiin, jolta kukaan ei koskaan kysyisi oliko tämä henkilökohtaisesti koko ajan häärinyt keittiössä ja valmistanut jokaisen ruokalajin. En ole ihan varma toimiiko tämä puolustukseksi tarkoitettu vertaus aiotulla tavalla, mutta tietenkin on kiistatonta, että teossarjan resepti oli Churchillin laatima, kun hän ensin saneli teoksen rungon ja sen, mitä hän kunkin osion pohjateksteiltä odotti. Yhtä selvää on, että hän myös otti vastuulleen kaiken sen, mitä teoksissa sanottiin ja jätettiin sanomatta.
Kuva jonka Churchill jälkimaailman ihailtavaksi itsestään teossarjassaan piirtänyt on tarkoin harkittu ja manipuloitu. Sama koskee sitä, mitä hän on aikalaisistaan – niin vastustajistaan kuin liittolaisistaan – kirjoittanut, vaikka jälkimmäisten suhteen hän joutui reaalipoliittisista syistä olemaan kritiikissään valikoivampi kuin olisi halunnut. Teossarjan julkistamisvuosina ja vielä pitkään sen jälkeenkin ei tätä kuvaa juurikaan osattu tai uskallettu asettaa kyseenalaiseksi, vasta myöhempi historiankirjoitus on voinut käsitellä Churchilliä ja hänen elämäntyötäänsekä hänen kirjallista tuotantoaan avoimemmin ja kriittisemmin. Reynoldsin kirja on tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Siitä on vaikea löytää mitään erityistä pyrkimystä sen enempää Churchillin maineen mustaamiseen kuin pönkittämiseenkään. Harva historioitsija onnistuu näin erinomaisesti työssään.
Anglosaksisessa maailmassa tällainen tapa tehdä muistelmia enemmän tai vähemmän kollektiivityönä ja päästä määrittämään oma asemansa historiankirjoituksessa on varsin tavallista – Reynolds muistuttaa siitä, että de Gaulle kirjoitti itse käsin omat kolmiosaiset sotamuistelmansa Colombey-des-seux-Eglises kylässä – mutta yleistyy muuallakin. Suomessa ei toistaiseksi ole merkittäviä esimerkkejä tällaisesta. Tutkimusavustajia on toki käytetty, mutta presidenteistä niin Paasikivi, Kekkonen kuin Koivistokin ahkeroivat itse kynänkäyttäjinä. Paavo Haavikon aloittama Kekkosen muistelmasarja edennyt yhtä osaa pitemmälle ennen kuin UKK:n sairastuminen pakotti luopumaan tällaisesta nimimerkkifiktiosta.
Syyskuu 2007
