Suuren koalition arkkitehti
Vuonna 1906 Dresdenissä syntynyt Herbert Wehner nousi jo 25-vuotiaana nuorukaisena Saksan kommunistisen puolueen (KPD) keskeisiin johtotehtäviin. Hän säilyi hengissä 30-luvun lopun puhdistusaallon niittäessä päitä emigranttikommunistien joukossa Moskovassa ja vuonna 1941 hänet lähetettiin Tukholmaan Kominternin tehtävissä. Siellä hän myöhemmin samana vuonna irtautui KPD:stä ja kun hän vuoden jälkeen sai palata (Länsi-)Saksaan hän liittyi sosialidemokraatteihin ja nousi nopeasti puolueen johtotehtäviin toimien SPD:n liittopäiväryhmän vetäjänä ja puolueen varapuheenjohtajana vuodesta 1958 alkaen.
Ulkopolitiikkaan ja ns. Saksan kysymykseen erikoistunut Wehner oli vuoden 1966 kristillisdemokraattien ja SPD:n ensimmäisen ns. suuren koalition keskeisin arkkitehti ja hänestä tuli Kiesingerin koalitiohallituksen yhteissaksalaisten asioiden ministeri. Wehnerin ura jatkui pitkään tämän jälkeenkin, mutta Leugers-Scherzberg päättää kirjansa tähän vaiheeseen.
Wehner oli aina värikäs ja kiistelty hahmo Saksan politiikassa. Häntä yritettiin toistuvasti panna tilille kommunistisesta menneisyydestään eikä hänen välirikkonsa puolueen kanssa ollut välttämättä yhtään sen nopeampi ja selkeämpi kuin Arvo Poika Tuomisenkaan. Hänen suhteensa erilaisiin tiedustelupalveluihin oli monimuotoista ja tulkinnanvaraista, niin KPD kuin SPD-aikanakin. Naissuhteissakin riitti monipuolisuutta.
Kaikki nämä näkökulmat jäävät kuitenkin Leugers-Scherzbergin kirjassa vain mainintojen varaan. Kirja ei pyrikään olemaan mikään täydellinen elämänkertateos, vaan se keskittyy Wehnerin poliittisen ajattelun kehitykseen paljolti Wehnerin omiin puheisiin, kirjoituksiin ja kirjeenvaihtoon nojaten. Esitystapa on akateemisen luotettava – lähdeluettelo ja liitteet vievät kirjasta yli 80 sivua – eikä tarjoa kohokohtia tai sykähdyttäviä elämyksiä.
Vaikka SPD lisäsi ääniosuuttaan vuonna 1965 liittopäivävaaleissa, koettiin tulos odotuksiin nähden pettymyksenä. Se purkautui muun muassa kolmen sosialidemokraattisen toimittajan laatimassa laajassa muistiossa, jossa Wehneriä pidettiin pääsyyllisenä SPD:n menestymättömyyteen. Muistiossa häntä syytettiin muun muassa bolshevistisesta vallan keskittämisestä ja johtamistavasta puolueessa, jonka todellinen kulissientakainen pääsihteeri hän oli. Muistiossa käytiin läpi myös Wehnerin yhteyksiä Saksan tiedustelupalveluun. Wehnerin yhteysverkosto kykeni kuitenkin estämään sen, ettei muistiota koskaan kokonaisuudessaan julkaistu, eikä hänen asemansa siten joutunut uhanalaiseksi.
Leugers-Scherzbergin käsittelytavalle kuvaavaa on, että muistio sekä se mitä sille (ja sen laatijoille) tapahtui käydään läpi tarkasti, mutta sen sijaan sitä miksi tällainen muistio tehtiin ja miten oikeita tai harhaanjohtaneita sen väitteet olivat ei juurikaan käsitellä. Kaiken kaikkiaan Wehner sekä ihmisenä että vallankäyttäjänä jää kirjassa varjoon. Huomiota herättää sekin, että kirjassa esiintyy sangen keskeisesti baijerilainen CSU:n johtajiin kuulunut vapaaherra Karl Theodor von und zu Guttenberg, joka näyttää olleen Wehnerin läheisin yhteistyökumppani kristillisdemokraattien leirissä, ja jonka kanssa Wehner pitkään oli pohjustanut Ludvig Erhardin syrjäyttämistä ja suuren koalition muodostamista. Samanaikaisesti Wehnerin problemaattiseksi tiedettyä suhdetta Berliinin ylipormestarin ja SPD:n puheenjohtaja Willy Brandtiin ei käsitellä juuri lainkaan.
syyskuu 2006
