Brittikommunistit ja Moskova
Sattuneesta, syksyllä suomeksikin ilmestyvästä syystä olen viime aikoina lukenut paljon Iso-Britannian kommunistista puoluetta käsittelevää kirjallisuutta. Sen määrä ei ole vähäinen, mikä voi yllättää ottaen huomioon ettei puolueella koskaan ollut omassa maassaan enempää kuin marginaalista vaikutusta politiikkaan. Brittien enemmistövaalitavan vuoksi se ei parhaimmillaankaan yltänyt kuin yhden vaalikauden ajan kahteen parlamenttipaikkaan, vuoden 1945 vaaleissa. SKP:ssäkin oli aina – sota-aikaa lukuunottamatta, jolloin SKP oli kituva maanalais- ja emigranttijoukko ja brittipuolueessa hetkellisesti 60 000 jäsentä – enemmän jäseniä kuin Communist Party of Great Britain’ssa. Voi jopa hieman kärjistäen väittää, että brittikommunisteilla oli enemmän vaikutusta Intiassa, jonka kommunistien kummisetinä he toimivat, kuin omassa maassaan.
Brittipuolueen merkitys muun maailman kommunistien silmissä perustui siihen, että se toimi yhdessä maailman suurvalloista. Kun puolueen pääsihteeri Harry Pollitt matkusti sodan jälkeen Kiinassa häntä kohdeltiin kuin valtionpäämiestä ja hänen käytössään oli oma juna; kun hän palasi Lontooseen häntä odotti vaimo ja vaatimaton pieni asunto. Raha ja rikkaudet eivät ainakaan brittikommunisteja motivoineet, puolueen kaikki johtajat elivät kotimaassaan vaatimatonta, jopa niukkaa elämää.
Andrew Thorpen jo kuusi vuotta sitten ilmestynyt kirja kuuluu brittipuoluetta käsittelevän kirjallisuuden parhaimpaan päähän. Se ei ole puolueen yleishistoria, vaan keskittyy puolueen Moskovan suhteisiin vuonna 1943 tapahtuneeseen Kominternin lakkauttamiseen saakka.
20- ja 30-luvulla kaikki kommunistiset puolueet olivat alisteisia Kominternille. Voisi olettaa, että brittipuolue vaikutukseltaan vähäisenä ja taloudellisesti poikkeuksellisen suuressa määrin Kominternin rahoituksesta riippuvaisena olisi ollut erityisen altistunut Moskovasta tapahtuneelle ohjaukselle, mutta Thorpen laajaan britti- ja moskovalaiseen aineistoon perustuva tutkimus kertoo, ettei näin ollut.
Tietenkin brittipuolue yleispolitiikassaan seurasi Kominterin (jo varhain Stalinilta lähtöisin olleita) linjauksia. Puolueen johto Lontoossa ja erityisesti Pollitt olivat kuitenkin taitavia muodollisesti toimimaan Moskovan linjausten mukaisesti ja pitäytymään niissä Moskovan luettavaksi tarkoitetuissa lausunnoissaan, mutta samanaikaisesti myös soveltamaan ohjeita niin vapaasti tulkiten, että pystyivät toimimaan paljolti oman mielensä ja tilannearvionsa mukaisesti.
Maantieteellinen etäisyys ja heikot kulkuyhteydet ja hidas tiedonkulku edesauttoivat tämän suhteellisen riippumattomuuden ylläpitämistä. Englannissa oli kyllä etenkin puolueen alkuvuosina runsaasti erilaisia Kominternin tai sen nimissä toimivia agentteja – yhtenä heistä Hella Wuolijoen sisar Salme Murrik-Pekkala – mutta heitä oli niin paljon ja heidän viestinsä niin ristiriitaisia, että itse kukin saattoi vapaasti valita sen emissaarin, jonka neuvoista eniten piti.
Kyllä brittipuolueessakin osattiin riidellä ja käyttää Moskovan korttia lyömäaseena, mutta kokonaisuudessaan puolue säästyi suuremmilta skismoilta ja erottamisilta. Samoin se säästyi Stalinin puhdistuksilta, sillä vain yhden brittikommunistin tiedetään varmuudella menehtyneen NKVD:n kammioissa. Englannissa puoluejohtajat saivat ajoittain joitain lyhyitä vankeustuomiota, mutta puoluetta ei kielletty edes toisen maailmansodan alussa, kun se Moskovan käskyjä seuraten käänsi fasiminvastaista sotaa tukeneen linjansa imperialistisesta sodasta irtipysyttäytymistä vaativaksi. Linjakäännös siirsi Pollittin pariksi vuodeksi syrjään puoluejohdosta ja hänen tilalleen istutettiin siksi aikaa Salme Pekkalan v. 1924 nainut Rajani Palme Dutt.
Thorpen kirja on ansioistaan huolimatta hivenen kuivakasta lukemista, sillä se keskittyy aika lailla puoluebyrokratian piirissä tapahtuneeseen toimintaan ja jättää sen liittämisen laajempaan kehitykseen turhan vähälle.
toukokuu 2006
