Vankkaa Paperia
Antti Kujalan vastajulkaistussa kirjassa ei ole tingitty paperin määrästä eikä painotyön laadusta. Se olisikin ollut erityisen epäsopivaa kun aiheena paperiteollisuuden työntekijäliiton historia. Monen komean ja painavan juhlakirjan – vaakani mukaan tässä tapauksessa kolmekiloisen – ulkoisen ja sisäisen laadun välillä on usein ristiriita. Antti Kujalan tekstin laatu kelpaa kuitenkin vaikeuksitta näin komeaan pakettiin. Teksti sinänsä on sujuvaa ilman, että siinä on ollut tarpeen tehdä myönnytyksiä luettavuudelle historiatyön laadun kustannuksella, mutta sitä on niin paljon – reilu tuhat sivua normaalikokoisessa kirjassa – että en usko kovin monen sitä kirjan runsaasta selailukevennystä tuovasta kuvituksesta huolimatta kannesta kanteen lukevan.
Nykyisin ammattiliitoilla, yrityksillä ja muilla yhteisöillä on sekä varaa että tahtoa satsata korkeatasoisiin historianteoksiin. Paperiliitto on satavuotishistoriaansa varten palkannut Suomen ja Venäjän historian dosentin Antti Kujalan, jonka aiemmat ansiokkaat työt eivät suoraan tällaiseen nykypäivään saakka ulottuvaan sosiaali- ja taloushistoriaan viittaa.
Paperiliiton historiasta onkin jo todettu, että Kujala tuo tarkastelun niin lähelle nykypäivää että hirvittää. Niinpä viime vuoden dramaattinen paperiteollisuuden työsulku on myös kirjassa kattavasti läpikäyty ja analysoitu. Viime vuosien käsittely on pakostakin journalistisen otteen sävyttämää historiankirjoitusta ja voi varautua siihen, että kuva ja tulkinnat vielä aikanaan täydentyvät ja täsmentyvät. Samalla tämä tuorein osuus on kuitenkin selvästi elävämpää ja lukijaystävällisempää kuin varhaisempien vuosien käsittely.
Kujalan vahva tausta yleisen historian osaajana näkyy kirjassa hyvin. Hänellä on varaa heittää sellaisia toteamuksia, kuten esim. Lapuan liikkeestä miten ”Miten Mannerheim oli mestari käyttämään toisia bulvaaneinaan niin, ettei hänen itsensä nimi tahriintunut, jos jokin meni vikaan”; tai miten 80-luvulla ”Neuvostoliitto ei enää kyennyt estämään kokoomuksen tuloa hallitukseen”.
Hyvää kirjassa on myös se, ettei kirjoittajalla ole ollut esteitä eikä estoja käsitellä kaikkia osallisia – Paperiliiton korkeinta johtoa myöten – avoimesti ja kriittisesti. Vihtori Rantasen 40-luvun lopun lahjusjupakka, joka valtavirran kuvauksissa on tähänasti sivuutettu kommunistien propagandana, saa vivahteikkaamman käsittelyn; samoin on avoimesti ja tasapuolisesti käsitelty Jarmo Lähteenmäen ennenaikaisen liitosta lähdön taustaa ja henkilöasetelmia.
Kujala ei ole rajoittanut tarkasteluaan vain Paperiliiton tekemisiin ja sisäiseen kehitykseen, vaan kattaa teoksen alaotsikon lupaamalla tavalla laaja-alaisesti niin yleisen valtioelämän, vasemmistopuolueiden sisäisen ja keskeisen kehityksen kuin myös paperiteollisuuden työnantajaliiton kehityksen niihin liittyvinen henkilöarvioineen. Välillä tarkastelu on jopa niin laajaa, että Paperiliitto voi jäädä jonkun mielestä vähän liiankin taka-alalle. Se ei ole puute vaan seuraus laaja-alaisesta tarkastelutavasta. Puutteena sen sijaan voi pitää sitä, että itse paperityöntekijäin historia eli se miten paperiteollisuussa tehtävän työn luonne ja siitä seuraavat sosiaaliset suhteet ovat kehittyneet on jäänyt lähestulkoon kokonaan kirjassa käsittelemättä. Sen toki Kujala itse myös esipuheessaan toteaa esittäen samalla toivomuksen, että Paperiliitto joskus vielä käynnistäisi ja tukisi paperityöntekijöiden aseman muuttumista koskevaa tutkimusta.
Pienenä miinuksena on todettava lähteviitteiden niiden tarkistamisen kannalta ajoittain turhan suurpiirteinen merkitsemistapa.
toukokuu 2006
