Neokonservatiivit leninisteinä

Amerikkalainen Francis Fukuyama saavutti maail­manlaajuisenm kuuluisuuden v. 1992 julkaistulla ja suomeksikin ilmestyneellä kirjallaan The End of History. Siinä hän pyrki todistamaan, miten kylmän sodan jälkeen historia olisi päättynyt siinä mieles­sä, että yhteiskuntajärjes­telmistä paras eli liberaali­nen länsi­mainen demokratia olisi saavuttanut kommunismin romahduttua sellaisen johtoaseman, jossa sillä ei enää ollut vakavasti otet­tavia kil­pailijoita ja että historia siltä osin, kun se on ollut eri halli­tusjärjestelmien välistä kilpailua ja vastakkainasette­lua, olisi loppumassa.

Kaikki eivät tätä näkemystä sellaisenaan ole nielleet, varsinkin kun se on vähintään epäsuorasti liitetty ajatukseen, että voit­toisa liberaali demokratia tarkoittaisi nimenomaan sen Yhdysval­loissa toteutuneen muodon voittokulkua ja ylivertaisuutta. Epäi­lyä on ruokkinut se, että Fukuyama on ollut tunnetty neokonserva­tiivi, eli kuulunut siihen joukkoon kirjoittajia ja poliittisia vaikuttajia jotka ovat saavuttaneet keskeisen vaikuttaja-aseman George W. Bushin hallinnossa. Tähän joukkoon kuuluvat sellaiset nimet kuin Paul Wolfowitz, Bill ja Irving Kristol, Robert Kagan, Richard Perle, Donald Feith ym. Heidän vaikutusvaltansa on toteu­tunut erityisesti Dick Cheneyn ja Donald Rums­feldin kautta, joita itseään ei kuitenkaan tähän neokonservatiivien ydinryhmään lueta jo siitäkään syystä, etteivät he kuulu samalla tavoin ideolo­giaa kehittäviin ja sitä artikuloiviin ajattelijoihin, kuten ei Bush­kaan, jonka oikeampi viiteryhmä ovat oikeistolaiset kristityt fundamentalistit.

Fukuyama oli vielä mukana siinä hallinnon ulkopuolella toiminei­den neokonservatiivien joukossa, jotka syyskuun 11, päivän jäl­keen allekirjoittivat Bushille lähetetyn kirjeen, jossa vaadit­tiin toimia Saddam Husseinin syöksemiseksi vallasta, mutta ei enää hyväksynyt hyökkäystä Irakiin kun Bush sen myöhemmin toi­meenpani. Fukuyaman mielestä Bushin hallinto yliarvioi radikaa­lin islamin merkitystä ja vakavasti aliarvioi muun maailman kielteis­tä reaktiota Yhdysvaltain moninkeskiset instituutiot ja liitto­lais­ten mielipiteet sivuuttavaan unilateralismiin.

Tämä on tie­tysti hyvin ”eurooppalaista” kritiikkiä, mutta syy siihen että Fukuyama samalla irtisanoutui neokonservatiivisuudes­ta johtui siitä, että hän katsoi koulukunnan luopuneen ideolo­giansa yhdestä yhdestä keskeisestä lähtökohdasta, jossa kaikkeen ylhäältäpäin tapahtuvaan sosiaaliseen insinöörityöhön (social engineering) suhtaudutaan hyvin epäluuloisesti. Nyt neokonserva­tiivit itse ovat syyllistyneet samaan kuvitellessaan, että Irakin kaltaisiin maihin voitaisiin helposti rakentaa ja juurruttaa liberaalin demokratian (ja sen amerikkalaisen muodon mukaiset) instituutiot ja toimintatavat. Fukuyama on myös kutsunut tätä (ei tosin tässä kirjassa) ”leninismiksi”, uskomukseksi jonka mukaan historiaa voidaan muokata voiman ja tahdon oikeaoppisella käyttä­misellä.

Leninismi sopii tähän yhteyteen siksikin, että harvinaisen monella neokonservatiivien oppi-isällä on kuudenkymmenen vuoden taakse ulottuva tausta entisinä kommunisteina (tosin trotskilai­sina ennemmin kuin stalinisteina), kuten Fukuyaman kirjassa ole­vasta tiiviistä neokonservatiivisen liikkeen aatehistoriasta ilmenee.

Tänään Fukuyama tunnustautuu realistiseksi wilsonilaisuudeksi (rea­listic wilsonianism) kutsumansa suuntauksen edustajaksi. Se tarkoittaa vapauden ja demokratian levittämisen pitämistä Yhdys­valtain ulkopolitiikan tavoitteena, mutta katsoo ettei siinä voida saavuttaa tuloksia soti­laallisen voiman käytöllä, vaikka se poikkeuksellisissa tilanteissa välttämätöntä voi ollakin. Tätä ajatteluaan selvittävällä ja Bushin hallituksen virheitä ruoti­valla uudella kirjallaan Fukuyama ottaa etäisyyttä Kaganin ”mar­silaiseen” amerikkalaisuuteen ja lähestyy jo eurooppalaista ajattelutapaa.

toukokuu 2006