Edvardiaaninen aika
Historiankirjoittajilla on ollut tapana nimetä kokonaisia aikakausia hallitsijoiden mukaan. Useimmiten nimenantaja on ollut kuningas tai keisari, mutta poikkeuksiakin on, kuten Suomessa käskynhaltija Pietari Brahesta (”maa oli minuun tyytyväinen ja minä olin maahan”) nimensä saanut ”Kreivin aika”. Tällaiset käsitteet ovat yleensä hyvin kansallisia, eivätkä naapurit tässäkään suhteessa tunne tai ainakaan tunnusta toistensa hallitsijoita.
Jonkinlaisen poikkeuksen tästä tekee Englannin kuningatar Viktorian (1837-1901) mukaan nimensä saanut viktoriaaninen aika. Sillä on hyvin vähän tekemistä kuningattaren itsensä kanssa, sillä monarkki oli paljon aiemmin riisuttu poliittisesta vallasta Brittein saarilla, mutta sitäkin enemmän brittien imperiumin 1800-luvun valta-aseman kanssa. Mutta enemmän kuin poliittinen käsite viktoriaanisuus on kulttuuri- ja arvosidonnainen määrite, jolla viitataan sen kaltaisiin arvoihin, normeihin, tapoihin ja käyttäytymissääntöihin jotka olivat vallitsevia 1800-luvun Englannissa, mutta joita on voitu noudattaa myös muissa maissa ja muina aikoina.
Englannissa viktoriaanista aikaa seurasi edvardiaanien kausi, mutta tätä käsitettä ei juurikaan käytetä eikä edes tunneta Brittein saarten ulkopuolella. Se ei englanninkielessäkään ole samalla tavoin ajastaan ja nimihenkilöstään irroitettavissa oleva käsite kuin viktoriaaninen. Edvardilainen aika kattaa karkeasti viime vuosisadan alkuvuodet ensimmäisen maailmansodan alkuun saakka, vaikka nimihenkilön Edward VII hallitsijakausi (1901-1910) jäikin tätä vähän lyhyemmäksi.
Kuningatar Viktorian poika Edward ei täyttänyt enää viktoriaanisen ajan odotuksia. Kruununperijänä silloinen Walesin prinssi oli jo äitinsä eläessä jonkinlaisen playboyn maineessa, ja osallinen muutamiin aviollisiin skandaaleihin. Hän oli kaukana askeetista ja jo sybariittinen ulkomuoto kertoi siitä miten hän viihtyi ruokapöydässä ja kauniiden naisten ja nopeiden hevosten (kilpa- sellaisten, autojen aikakausi oli vasta alkamassa) parissa. Edwardin mielipiteet olivat poliittisesti oikealla, mutta hänen aikansa vahvat liberaalipääministerit Cambell-Bannerman ja Asquith eivät antaneet kuninkaan politikointiyrityksille sijaa.
Edvardiaaninen aika oli edelleen brittiläisen imperiumin kukoistuskautta, mutta sen valta-aseman haastoi jo nouseva Saksan keisarikunta, joka Ranskan ja Englannin v. 1904 solmiman Entente-cordialen jälkeen alkoi jo hahmottua Englannin tulevana vihollismaana. Aikaa ennen maailmansotaa pidetään vanhan maailman auringonlaskun aikana, mutta Hattersleyn kirjan teesi on, että edvardiaaninen aika tulisi kuitenkin nähdä yhtä paljon ellei enemmänkin jo uuden ajan alkuna. Teesinsä tueksi Hattersley käy kattavasti lävitse niin demokratian lopullista läpimurtoa ennakoineet poliittiset kiistat ja muutokset, kuten työväenliikkeen nousun ja naisemansipaation vahvistumisen, samoin kuin siirtymisen höyrykoneen jälkeiseen uuteen teolliseen aikakauteen sekä arjen ja kultuurin uutta aikaa ennakoineen kehityksen.
Ajanjakson kiintoisimmat ja vaikutusvaltaisimmat brittipoliitikot olivat Winston Churchill ja David Lloyd Goerge, vaikka molempien pääministerikaudet ajoittuvat vasta myöhempään aikaan. Sodanjohtajina tunnetut nimet olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa myös aikansa radikaaleimpia reformisteja, jotka yhdessä ajoivat läpi merkittäviä uudistuksia.
Roy Hattersley on ollut aikanaan Englannin työväenpuolueen johtavia poliitikkoja, kabinettiministeri ja puolueen varajohtaja, mutta on politiikan jätettyään omistautunut kirjallisille harrastuksille, niin romaanien kuin esseiden ja historiankirjoituksen merkeissä. Kynänkäyttäjänä ja historioitsijana hän ei ole aivan edesmenneen hallitustoverinsa Roy Jenkinsin luokkaa, mutta kiitettävä kuitenkin. The Edwardians käy hyvästä perusteoksesta yhden aikakauden asioihin ja ilmiöihin,jotka nivotaan yhteen ajallisesti sekä niitä edeltävien että seuraavien tapahtumien ja asioiden kanssa.
Maaliskuu 2006
