Suomen hyvä suurruhtinas Venäjän tsaarina
Edvard Radzisnkyn kirja Aleksanteri II:sta on enemmän kun vain perinteinen elämäkerta. Kuten kohdehenkilöä laajempaan tarkasteluun yltävät biografiat parhaimmillaan on tämä kirja paljolti myös Romanovien ja koko Venäjän historiaa. Suorastaan siinä määrin, että vaikka kirjassa toki kuvataan tsaarin rakkaus- ja muuta yksityiselämää hyvinkin kattavasti, jää päähenkilö jopa aavistuksenverran ohueksi hahmoksi. Kenties se on tarkoituskin, sillä tämä itsevaltias hallitsija oli lopulta enemmän järjestelmänsä vanki kuin oman valtakuntansa muokkaaja.
Aleksanteri II isä Nikolai I oli poliisimestari Tsaarin virassa ja Radzinskyn kuvauksen mukaan juuri sellainen suoraviivainen, mielikuvitukseton ja byrokraattinen käskijä kuin mikä kuva suomalaisista historiankirjoista on välittynyt. Radzinsky vertaa hänen kauttaan pysähtyneisyyden tilaan, jota seurasi Aleksanteri II glasnost – yritys ylhäältä päin toteuttaa välttämättömiä reformeja järjestelmän peruspiirteistä kuitenkaan luopumatta. Siinä kävi samoin kuin Grbatshovinkin glasnostin kanssa.
Suomi ei Radzinskyn kirjassa saa juuri mitään huomiota. Kun uudistusmielisyyteen taipuvainen ja joka tapauksessa Nikolai I perinnön kestämättömyyden ymmärtänyt Aleksanteri II halusi viedä uudistuksia eteenpäin hän aloitti Puolasta ja Suomesta. Puolalaiset eivät pitäneet hänen tarjoustaan riittävänä vaan aloittivat toivottoman kapinoinnin ja päätyivät ojasta allikkoon. Suomalaiset ottivat tsaarin uudistukset kiitollisina vastaan eivätkä kapinoineet, vaan pystyttivät tsaarille senaatintoria edelleen hallitsevan patsaan. Radzinskyn mukaan hän perusti Suomen valtiopäivät, kun kyse oli siitä, että ne kutsuttiin ensimmäisen kerran yli viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen koolle. Virhe kuvastaa Suomen erityisasemasta tietämätöntä tai piittaamatonta venäläistä näkökulmaa: tsaarilla ei olisi ollut mitään velvoitetta tähän, vaan sekin oli hänen lahjansa alamaisilleen, kuten kaikki muutkin uudistukset alkaen merkittävimmästä uudistuksesta, maaorjuuden lakkauttamisesta vuonna 1861.
Uudistajana Aleksanteri II oli valtakautensa alussa edelläkävijä, sillä Venäjällä liberaalit olivat voimattomia ja harvassa. Hänen uudistuspolitiikkansa paradoksi oli, että sitä toteuttivat vanhoillisen virka-aatelin edustajat. Itsevaltiuteen tottuneessa valtakunnassa tsaarin tahtoa toteltiin ja hänen haluamansa uudistukset pantiin täytäntöön hänen käskystään. Mutta täytäntöönpanijoiden sydän ei kuitenkaan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ollut uudistushankkeissa, jotka jäivät aina puolitiehen ja joita niihin sitoutuneisuuden puuttuessa tahallisesti ja tahattomasti vesitettiin.
Aleksanteri II kuoli v. 1881 pommiatentaatissa. Tätä oli vuosien aikana edeltänyt kymmenkunta aiempaa epäonnistunutta yritystä. Suuren osan kirjasta viekin attentaattiyritysten ja niiden takana olleiden terroristiliikkeiden kuvaaminen. Juuri ennen viimeistä attentaattiyritystä poliisi oli lopulta pääsemässä niskan päälle narodnikkien terroristiorganisaation jäljittämisessä, mutta viimeistä yritystä he eivät kuitenkaan kyenneet estämään. Miksi, kysyy Radzinsky, ja esittää teorian jonka mukaan Venäjän hallintoa ja salaista poliisia johtaneet taantumukselliset olivat tarkoituksellisen lepsuja turvatoimissaan siksi, ettei heillä ollut enää mitään sitä vastaan että tsaari poistuisi tällä tavoin näyttämöltä. Kruununperijä tiedettiin paremminkin isoisänsä kuin isänsä viitoittaman tien seuraajaksi.
Yksi keskeinen henkilö kirjassa on Fjodor Dostojevski. Mikä oli lopulta hänen todellinen suhteensa terroristeihin, ja oliko pelkkä sattuma että tsaarin murhaa valmistellut terroristisolu piti majapaikkaansa samassa talossa, samassa porraskäytävässä ja samassa kerroksessa kuin Dostojevski? Radzinsky spekuloi tälläkin kysymyksellä, päätymättä kuitenkaan nimenomaiseen teoriaan.
Aleksanteri II oli määrä kolme päivää myöhemmin vahvistaa pitkään valmisteltu uudistus, jossa Valtaneuvostoon olisi ensimmäistä kertaa Venäjän historiassa tullut mukaan kansan epäsuorasti valitsema edustus. Sen jälkeenkin Venäjä olisi jäänyt Euroopan itsevaltiaimmaksi maaksi, mutta Venäjän kontekstissa uudistus olisi ollut kumouksellinen. Pobedonotstevilla ja muilla Venäjän taantumuksellisilla voimilla oli täysi syy suhtautua siihen pelokkaasti. Heillä oli myös toinen pelko, joka liittyi siihen että tsarinnan kuoleman jälkeen Aleksanteri oli ottanut säädyttömän rakastajattarensa vaimokseen. Olisiko seuraava askel ollut myös hänen nostamisensa keisarilliseen säätyyn ja uusi perimysjärjestys, jossa taantumukselliseten toivo, kruununprinssi Aleksanteri olisi menettänyt asemansa.
Radzinsky esittää tässä kohdin ”entä jos” -kysymyksen. Olisiko Venäjän tulevaisuus ollut erilainen, jos salamurhaajat olisivat nytkin epäonnistuneet? Siihen hän jättää vastaamatta. Nyt lyhyellä tähtäyksellä voittajia olivat taantumukselliset, mutta pidemmällä tähtäyksellä terroristit, joiden henkisinä perillisinä Radzinsky bolshevikkeja pitää.
Edvard Radzisnky on aiemmin julkaissut menestyneet ja kiitosta saaneet kirjat Nikolai II:sta, Rasputinista ja Stalinista. Kiitoksen ansaitsee myös tämä Aleksanteri II elämäkerta. Olen aina sanonut, että historia tulee tuntea, mutta sen vangiksi ei tule jäädä. Tästä seuraa myös se, että jos Venäjä jää historiansa vangiksi niin sen demokratian tulevaisuus ei näytä valoisalta.
tammikuu 2006
