468 s. Simon & Schuster 1998
Amerikkalaisen uusvasemmistolaisen muistelmat
Tätä kirjaa ja sen tekijää USAn 60-luvun uusvasemmistolaiset – ne joita vielä on jäljellä – inhoavat siksi, että David Horowitz heidän silmissään on katala luopio.
Horowitz on syntynyt alemman keskiluokan newyorkilaiseen juutalaisperheeseen ja hänen vanhempansa olivat aktiivisia kommunisteja joiden uskoa 50-luvun paljastukset Stalinin hirmutöistä eivät horjuttaneet. David Horowitz ei suoraan seurannut heidän jalanjälkiään, mutta hänestä tuli 60-luvun amerikkalaisen uuden vasemmiston tunnetuimpia edustajia joka loi maineensa uusmarxilaisena analyytikkona ja maineikkaan Ramparts-lehden päätoimittajana.
70-luvulla Horowitz alkoi etääntyä tovereistaan ja orientoitui etupäässä elämäkertakirjoittajaksi julkaisten Peter Collierin kanssa bestsellerlistoille yltäneet laajat kirjat Rockefeller-, Ford- ja Kennedy-dynastioista. Vähitellen hän myös erkaantui entisestä aatemaailmastaan, äänesti vielä v. 1980 vanhasta velvollisuudentunnosta Jimmy Carteria mutta liittyi vuoden 1984 vaaleissa jo näkyvästi Ronald Reagania tukeviin uusliberaalien intellektuellien joukkoihin, joista monet muutkin ovat aloittaneet aatteellisen vaelluksensa enemmän tai vähemmän vasemmalta.
Horowitzin henkilöhistoria ei ainakaan suomalaisesta näkökulmasta vielä perustele, miksi häntä pitäisi henkilökohtaisesti boikotoida ja inhota. Vielä vähemmän se perustelee sitä, miksi tätä hänen muistelmakirjaansa pitäisi väheksyä. Se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu, värikkäitä tapahtumia ja henkilöitä mielenkiintoisella ja tekijänsä käännynnäisyydestä huolimatta tasapainoisella tavalla käsittelevä teos. Tasapainoisuuteen vaikuttaa ehkä sekin, että yksi elämäkerran läpi kulkevista teemoista on se miten Horowitz selvittelee suhdettaan vanhempiinsa ja heidän vanhaan vasemmistolaisuuteensa. Woody Allenin filmeistä tiedämme, miten uuvuttavaa newyorkilaisten juutalaisyhteisön suhteiden setviminen voi olla, mutta Horowitzin muistelmissa se on kuitenkin ymmärrystä lisäävä asia.
Siihen miksi Horowitz vieraantui amerikkalaisesta radikaalivasemmistosta on kirjan valossa hyvin ymmärrettäviä syitä. Keskeisessä asemassa oli suhtautuminen Mustiin panttereihin. Horowitz oli yhteen aikaan varsin lähellä pantterijohtaja Huey P. Newtonia ja avusti panttereiden kouluprojektin toteuttamisessa San Fransiscossa. Hän osoitti myös erään valkoisen naisen panttereiden kirjanpitäjäksi. Nainen katosi epäilyttävissä olosuhteissa ja vähitellen Horowitz vakuuttui – ja keräsi vuosien mittaan asiasta riittävästi todisteita kertoakseen tämän myös julkisesti – että pantterit olivat syyllisiä naisen kuolemaan tämän pidettyä liian tiukasti kiinni rehellisen kirjanpidon vaatimuksista.
Epäilyt johtivat Horowitzin laajemminkin tutkimaan panttereiden toimintaa ja niitä paljon julkisuutta saaneita tapauksia, joissa panttereita syytettiin rikoksista, murhista ja tapoista. Hän päätyi siihen, ettei kyse suinkaan ollut valkoisen valtastruktuurin salaliitosta mustan radikalismin murskaamiseksi kuten panttereita ihailleet uusvasemmistolaiset julistivat, vaan todellisista rikoksista, joihin pantterit ilman poliisiprovakaatioita olivat syyllistyneet.
Vielä enemmän kuin aito sinisilmäisyys panttereiden suhteen Horowitziä kauhistutti se, että monet radikaalijohtajista vastoin parempaa tietoaan ylläpitivät panttereiden sankarimyyttiä ja kyynisesti sulkivat silmänsä heidän todellisilta rikoksiltaan. Vähitellen Horowitz tuli siihen tulokseen, että koko radikaaliliike perustui laajemminkin samankaltaisiin valhemyytteihin.
Horowitzin muistelukset ja analyysi antavat aihetta monenlaiseen kriittiseen itseanalyysiin. Horowitzin tuskaantuminen Robert Scherin ja Tom Haydenin kaltaisiin 60-luvun myyttien epä-älylliseen ja epärehelliseen kultaamiseen syyllisiin ex-radikaaleihin on ymmärrettävää. Vähemmän ymmärrettävää sen sijaan on, miksi Horowitzin odysseia päätyi toiseen äärilaitaan ja kaiken vasemmistolaisuuden ja amerikkalaisittain ymmärretyn liberalismin tuomitsemiseen. Ehkä siinäkin on jotain perin amerikkalaista, sillä eihän USAssa koskaan ole ollut eurooppalaiseen sosialidemokratiaan verrattavaa vahvaa kansanvaltaista vasemmistoa. Ilman tällaiseen ankkuroitumisen mahdollisuutta ns. intellektuelleilla näyttää olevan taipumus harhailla yhteiskunnallisen kartan äärilaidoilla. Hyviä kirjoja se kuitenkin tuottaa. Luin Horowitzin vuosituhannen vaihteen muistelmat yhtä suurella mielenkiinnolla kuin hänen uusmarxilaisia tekstejään 30 vuotta sitten.
