779 s. Otava 1998
70-luvun Kekkonen
Juhani Suomen kekkoselämäkerran seitsemäs osa sisältää aikaisempiin osiin nähden uutena piirteenä sen, että mukaan on hiipinyt kirjoittajan varovaista kritiikkiä päähenkilöä kohtaan, jonka toimet eivät aina kaikilta osin olleet ”loppuun saakka harkittuja” tai ”presidentin asemaan sopivia”.
Tätä ei kuitenkaan tule liioitella. Pääsävynä on edelleen Kekkosen tekemisten selittäminen ja tulkitseminen parhain päin sekä presidentin vastustajien ja kilpailijoiden mustamaalaaminen. Osansa saavat niin Virolainen ja Karjalainen kuin kommunistit ja Paavo Lipponen, jonka tiheä esiintyminen teoksen sivuilla selittyy enemmän hänen asemallaan 90-luvun kuin 70-luvun Suomessa.
Rajummat madonluvut Suomi lukee kuitenkin Kekkosen oikeistolaisille vastustajille ja yltää siinä tällaiseenkin tyylinäytteeseen: ”mitä tahansa tasavallan presidentti tekikin tai lausui, heti Junnila kumppaneineen riensi paikalle ikään kuin hajuvietin johdattelema koiralauma kaluamaan jätöstä”.
Oma lukunsa on Max Jakobson, jonka epälojaalisuuden Kekkosta kohtaan Suomi huolellisesti dokumentoi. Tämä ei nytkään ole estänyt Jakobsonia ottamasta kirjaa Helsingin Sanomissa arvosteltavakseen. Tällä kertaa tosin joa asiasta aiemmin noussut kritiikki on pakottanut Jakobsonin ottamaan asian itse esiin. Hän päättyy kuitenkin siihen itselleen onnelliseen loppupäätelmään, että kun kyse ei ole väitöskirjan arvioinnista ei hän ole jäävi ja joka tapauksessa pienessä Suomessa itse asiassa kaikki ovat jäävejä. Näin HSn lukijoilta taas evättiin mahdollisuus lukea arvio jännitteisestä kolmiodraamasta jännitteestä Kekkonen-Jakobson-Suomi, joka kirjassa on aika keskeinen.
Tämänkertainen ajanjakso käsittelee 70-luvun alkupuoliskoa, jolloin NKPn painostus ja sinisalolaisten vyörytys olivat kovimmillaan. Näissä paineissa Kekkonen paimensi monien kommervenkkien kautta ja neuvostoepäluuloista huolimatta EEC-vapaakauppasopimuksen satamaan, mutta se ei olisi tapahtunut ilman Kekkosen toimikautta pidentänyttä poikkeuslakia v. 1973. Jo kaksi vuotta myöhymmin Kekkonen suostui ehdokkaaksi viidennelle kaudelle.
Tapahtumien kulun Suomi selostaa paikoin lähes uuvuttavan tarkasti. Se on kuitenkin perusteltua paitsi tapahtumien oman painon myös monien käytettyjen lähteiden uutuuden vuoksi. Jälleen kerran Suomen perusteellisuus palkitsee lukijan. Niin energisesti kuin Suomi sen torjuukin on näet täysin mahdollista hänen läpikäymänsä ja esittelemänsä aineiston perusteella päätyä myös tulkintoihin, jotka vahvistavat pahimpien suomettajien väitteet Neuvostoliiton sekaantumisesta Suomen sisäisiin asioihin, idänpolitiikan käytöstä sisäpolitiikan lyömäaseena ja johtavien suomalaispoliitikkojen rähmälläänolosta.
Juhani Suomen työ antaa aihetta kuitenkin yhteen vakavaan huomautukseen. On kestämätöntä, että Suomella edelleen on ainoana tutkijana käyttöoikeus, ei vain Kekkosen omaan arkistoon, vaan myös haluamiinsa ulkoministeriön asiakirjoihin. Voisiko ministeri Halonen paneutua asiaan?
