223. s., Kirjayhtymä 1998
Koivisto sodassa
Koiviston lapsuuden ja sodanajan kokemuksia käsittävä muistelmateos on huomattavasti mielenkiintoisempaa ja persoonallisempaa luettavaa kuin hänen vähän väkinäisesti kasatut ja etupäässä dokumentteihin nojaavat presidenttiaikaa käsittelevät kirjansa. Etenkin sodan kuvauksissa Koiviston eleetön, vähän Antti Tuuria muistuttava lakoninen tyyli pääsee oikeuksiinsa.
Koiviston uskonnollisuus ja Venäjänsuhteen tilitykset ovat saaneet kirjan esittelyissä eniten huomiota. Ne täydentävätkin mielenkiintoisella tavalla Koiviston kuvaa ja antavat taustaa hänen usein vaikeaselkoiselle tavalleen kommentoida tapahtumia myöhempinä vallan ja viran vuosina.
Pelkkänä omaelämäkertana kirja arvioitaisiin varmaan aika vaatimattomaksi ja sen kiinnostavuus vähäiseksi, jos lukijoilla ei olisi tietoa tekijän myöhemmän elämänuran kehityksestä. Se mikä minusta antaa kirjalle kuitenkin ainutlaatuista syvyyttä on se, miten Koivisto peilaa ajan tapahtumia ja omaa silloista rivikansalaisen näkökulmaansa myöhemmän arkistotutkimuksen ja historiankirjoituksen tuottamaan tietoon.
Erityisen kiinnostavaa on Koiviston perehtyneisyys venäläiseen aineistoon, johon hän myöhemmin hankitulla kielitaidollaan on voinut tutustua myös muille kielille kääntämättä jääneiltä osiltaan. Siitä syntyy monia yllättäviä Koiviston sodanaikaiset kokemukset ja myöhemmin samoista tapahtumista saadun tiedon yhdistäviä oivalluksia.
Toisaalta Koiviston historianharrastus ei perustu systemaattiseen aineiston ja tutkimuksen läpikäyntiin, jonka vuoksi jotkut johtopäätökset saattavat levätä kapealla pohjalla. Näin Koivisto esimerkiksi yliarvioi Aleksandra Kollontain liikkumatilan ja vaikutusvallan talvisodan rauhanvälittäjänä Stalinin ja hänen työkalunaan käyttämän NKVDn varjossa. Tämä ei kuitenkaan vähennä Koiviston sympaattisen arvion oikeutusta, kun hän kirjoittaa miten ”on ihana asia, että on ollut sellainen nainen kuin Aleksandra Kollontai.”
