Otava 1999
Kaunainen Korhonen
Keijo Korhosen muistelmakirja on sillä tavoin hyvin manikealainen, että epäselväksi ei jää kenestä Korhonen ei pidä ja kenet hän hyväksyy.
Edellinen ryhmä on kirjan perusteella huomattavan paljon laajempi. Siihen kuuluvat mm Paavo Väyrynen, Max Jakobsson, Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Esko Aho, Jaakko Blomberg, Alpo Rusi, Paavo Lipponen, Anita Hallama, Juhani Perttunen, Hannu Rautkallio ja Eino Uusitalo. Joidenkin kohdalla on heidän virheensä ja henkilönsä käyty hyvinkin tarkkaan ja armotta lävitse, toisten kohdalla riittää että he ovat olleet myymässä Suomen saksalaisille ja Brysselin-herroille Suomen EU-jäsenyyden hyväksyessään.
Jotkut Korhosen ilkeyksistä ovat varmaan hyvinkin osuvia ja oikeutettuja, mutta niidenkin nautiskelua rajoittaa se pahansuopa kaunaisuus joilla arviot lähes kauttaaltaan esitetään. Alatyylikin on jo lähellä kun Korhonen käy ruotimaan itselleen vastenmielisten ihmisten fyysistäkin olemusta. Kun tämä kohdistuu esim. Vladimir Stepanoviin ja moniin muihin venäläisiin alkaa Korhosen kielenkäyttö paikon muistuttaa jo 30-luvun ryssänvihakirjallisuutta. Jonkinlaista tasapuolisuutta kai edustaa sitten se, että kirjoittajalta irtoaa vastaavantasoisia kommentteja saksalaisistakin.
Korhosen hyväksi näkemiä ihmisiä on kirjassa vähemmän. Heihin kuuluvat mm Juhani Suomi, Paul Gustafsson, Joel Toivola, Risto Hyvärinen ja Harri Holkerikin, vaikka sittemmin olikin viemässä maata unioniin. Vähän yllättävämpiä kehuttuja ovat kommunisti Taisto Johteinen ja salonkisellainen Hannu Taanila. Inhimillisen käsittelyn saa myös Ahti Karjalainen.
Oman kategoriansa muodostaa Kekkonen. Hänen suhteensa kirjan alaotsikko, Korhonen Kekkosen komennossa, on osuva. Kekkonen on Korhosen suuri sankari, mikä ei kuitenkaan estä Korhosta kuvaamasta hyvin tarkkaan ja todennäköisesti myös totuudenmukaisesti vanhaan presidenttiin liittyviä tilanteita ja asioita tavalla, joka vahvistaa useimpien Kekkos-kriitikoiden arviot entisestä valtion päämiehestä. Korhonen on sentään pätevä historiantutkija kuten Kekkosta ihailevan elämänkertasarjan tekijä Juhani Suomikin. Molemmat kertovat Kekkosen toiminnasta asioita niin avoimesti, että lukija voi niiden perusteella päätyä aivan päinvastaisiin näkemyksiin kuin kirjoittaja itse.
Yksi sankari nousee kirjassa Kekkosenkin ylitse, nimittäin Keijo Korhonen. Saatuaan potkut Kainuun Sanomista marttyyrimme kirjoittaa: ”Tiesin, että olin kaikkialla ollut pidetty ja reiluksi arvioitu päällikkö”.
Keskeisenä UMn virkamiehenä, YK-suurlähettiläänä ja lyhyen aikaa ulkoministerinäkin toimineella Korhosella olisi paljonkin relevanttia kerrottavaa juuri 70-luvun tapahtumista Suomen ulkopolitiikassa. Nyt se jää tympeän henkilöruodinnan ja diplomatian joutavanpäiväisyyksien jalkoihin.
