925 s., Papermac, Lontoo 1998
Orjakaupan historia
Hugh Thomas on englantilainen historioitsija jonka aikaisempiin töihin kuuluvat mm laajat ja ansiokkaat teokset Espanjan sisällissodasta, kylmän sodan synnystä ja Meksikon valloituksesta. Hänen uusin tiiliskivensä – taskukirjanakin yli 900-sivuinen – käsittelee yhtä viheliäisimmistä luvuista ihmiskunnan historiassa eli orjakauppaa.
1400-luvulta alkaen 1800-luvun jälkipuoliskolle saakke ulottuneen atlanttisen orjakaupan aikana Afrikasta vietiin kaikkiaan n. 13 miljoonaa miljoonaa mustaa töihin Etelä-Amerikan kaivoksille ja plantaaseille, Karibian saarten sokeriruokoviljelmille ja Yhdysvaltain etelän puuvillapelloille.
Thomas on asiallinen ja huolellinen historiankirjoittaja, jonka tyyliin ei kuulu mässäily orjakauppan kauheuksilla. Silti nekin tulevat aivan riittävän selkeästi dokumentoitua, vaikka Thomas keskittyykin enemmän orjakaupan kehittymiseen ja ennen muuta sen lopettamisen ympärillä käytyyn politikointiin ja diplomatiaan.
Orjakauppa ei ole mustavalkoinen kertomus. Tosiasia on, että orjuus instituutiona oli laajalle levinnyt Afrikassa sekä Saharan eteläpuolisten afrikkalaisvaltioiden sisällä että pohjoisen Afrikan arabien harjoittamana laajana kauppaliikkeenä jo paljon ennen eurooppalaisten löytöretkeilijöiden ja heitä kohta seuran neiden orjakauppiaiden – aina ei eroa näiden välillä ollut – saapumista Afrikan rannikoille. Orjakauppa oli etupäässä välitysliikettä, jossa afrikkalaishallitsijat myivät enemmän orjia kuin mitä eurooppalaiset suoraan ihmisryöstöinä hankkivat. Kaupan lopettamista vastustivat vielä 1800-luvulla eräät afrikkalaishallitsijat yhtä voimallisesti kuin Karibian saarten tai Yhdysvaltain etelän plantaasinomistajat.
Thomas kertoo sen miten kirkon alunperin siunaama tai vähintäänkin sietämä orjakauppa vähitellen maallisten valistusaatteiden myötä alkoi joutua epäsuosioon ja nostattaa järjestäytynyttä vastarintaa. Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltain vapauussota eivät vielä orjakauppaa lopettaneet. Ensimmäisten ihmisoikeusjulistusten hyväksyjissä oli monia jotka eivät nähneet ristiriitaa yelvien julistusten ja mustan väestön jatkuvan orjuutuksen välillä. Orjakaupan vastaisen kansainvälisen taistelun kärkeen nousi lopulta Englanti, mutta vasta monta vuosikymmentä jatkuneen sitkeän kampanjoinnin jälkeen.
Orjakaupan historia ei kovin montaa sankaria sisällä – tähän rooliin istuu parhaiten William Wilberforce joka johti orjaukapan vastaista kampanjaa Englannissa. Roistogalleria on sitäkin laajempi. Varsinaisten orjanomistajien ja orjakauppiaiden lisäksi Thomas muistaa myös niitä monia poliitikkoja, kirkonmiehiä ja muita vaikuttajia eri tavoin ja eri aikoina ovat olleet orjakaupan ymmärtäjiä, puolustajia tai kauppakomppanioiden osakkaina sen välillisiä osallisia Isaac Newtonista, Jonathan Swiftistä ja John Lockesta alkaen.
Pohjoismaiselle omahyväisyydelle Thomas antaa kolauksen, sillä yllätävän monessa kohtaa tanskalaiset ja jotkut ruotsalaisetkin esiintyvät kirjassa aktiivisina orjakaupan osallisina. Olihan Ruotsilla vuoteen 1878 ja Tanskalla vuoteen 1917 omat pienet orjuutta harjoittaneet siirtomaasaarensa Karibian merellä.
Thomas on kirjoittanut orjakaupan, ei orjuuden historian. Jälkimmäinen ei päättynyt edellisen lopettamiseen, vaan jatkuu jossain muodossa edelleen maailmassa.
Siihen mikä oli orjakaupan merkitys Euroopan vaurastumiselle ja teolliselle vallankumoukselle ei ole kiistatonta vastausta. Thomas ei pidä sitä kovin merkittävänä. Sosiaalihistoriallisesti orjakaupalla oli kuitenkin se merkitys, että se osaltaan vauhditti eurooppalaisten ruoka- ja kulutustottumusten muutosta aiemman ylellisyystuotteen sokerin ilmaantuessa sokeriruokoviljelmien orjatyön avittamana laajojen kansankerrosten ruokavalioon.
helmikuu 2000
