116 s. Suomen Sadankomitealiitto, Tampere 2000
Tragediasta nousee toivo
Paljon kärsineiden kansojen joukossa itätimorilaiset ovat aivan kärjessä. 1600-luvulla portugalilaiset ja hollantilaiset jakoivat Timorin saaren ja sen asukkaat keskenään. Portugalin alaisuudessa itätimorilaisten elämä oli niukkaa ja yksinkertaista. Itsekin alikehittyneen Portugalin siirtomaavallan luonteesta kertoo se, että 1974 mennessä alle kymmenellä timorilaisella oli korkeakoulututkinto.
Toisessa maailmansodassa Itä-Timorista tuli, Salazarin Portugalin puolueettomuudesta huolimatta, japanilaisten ja australialaisten taistelutanner, ja tuhannet itätimorilaiset menettivät taistelujen johdosta henkensä. Sodan jälkeen portugalilaiset palasivat.
Kun Portugalin diktatuuri kaatui v. 1974 neilikkavallankumouksessa, alkoi saarella vilkas poliittinen toiminta. Portugali halusi nopeasti eroon saarestaan, jota Indonesian sotilasdiktatuuri havitteli. Timorilaiset jakautuivat maltillisiin ja radikaaleihin, itsenäisyyden ja Indonesiaan liittymisen kannattajiin. Syntyneessä sisällissodassa, jossa 3000 itätimorilaista kuoli, voitolle jäi silloin vielä marksilaisia äänenpainoja käyttänyt FRETILIN.
Tämä oli kuitenkin pientä sen rinnalla, mitä seurasi Indonesian joulukuussa 1975 toimeenpanemassa hyökkäyksessä. Itätimorilaisten avoin vastarinta nujerrettiin nopeasti ja Itä- Timor liitettiin Indonesiaan sen 26. maakuntana. Miehityksen ensi vuosina arviolta 250 000 itätimorilaista menetti henkensä. Se on kolmannes maan koko väestöstä.
Portugali ja YK eivät koskaan tunnustaneet Indonesian miehityshallintoa. Vastarinta saarella jatkui ja nousi kansainväliseen tietoisuuteen sen jälkeen kun 250 aseetonta siviiliä surmattiin Santa Cruzin verilöylyssä v. 1991. Indonesian armeijan pahaksi onneksi paikalla sattui olemaan joukko ulkomaisia toimittajia ja kuvaajia, jotka välittivät tiedon teurastuksesta maailmalle.
Myös Indonesian korruptoitunut sotilashallinto osoittautui lopulta kestämättömäksi. Talouskriisi ja demokratialiikkeen mielenosoitukset kaatoivat kenraali Suharton. Indonesian demokratisoituminen avasi mahdollisuuden myös Itä-Timorin itsenäistymiselle. Viime vuoden kansanäänestyksessä 78,5 % itätimorilaisista äänesti itsenäisyyden puolesta. Indonesian armeija ei tätä sulattanut, vaan rohkaisi aseistamiaan itsenäisyyden vastustajia järjestämään verilölyn, jonka seurauksena suurin osa itätimorilaisia joutui jälleen pakolaisiksi. Pääkaupunki Dilistä tuli tyhjennetty rauniokaupunki ennenkuin pikaisesti kootut YK-joukot palauttivat järjestyksen.
Tällainen on tiivistelmä Itä-Timorin historiasta, joka on luettavissa Irja Mariskon, Kalle Sysikasken ja Juhani Yli-Vakkurin toimittamasta ja suurelta osin kirjoittamasta tuoreesta Itä-Timor-kirjasta. Kirjassa kerrotaan paljon muutakin, mm. se miten presidentti Ford ja ulkoministeri Kissinger nimenomaisesti siunasivat Indonesian hyökkäyksen ja miten Suomessakin pitkään tasapainoiltiin hyvien kauppasuhteiden vaalimisen Indonesiaan ja kansallisen itsemääräämisoikeuden Itä-Timorille tunnustamisen ristipaineessa.
Itä-Timorin vastarintaliikkeellä on omat sankarinsa, joista kansainvälisesti tunnetuimmat ovat Xanana Gusmao sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaneet Jose Ramos Horta ja piispa Ximenes Belo. Omalla tavallaan Itä-Timorin asian sankareita ovat myös ne lukemattomat kansalaisjärjestöaktivistit, kuten tämän kirjan toimittajat, jotka eri maissa pitivät huolen siitä, ettei kansainvälinen yhteisö kokonaan voinut unohtaa itätimorilaisten vastarintaa.
Kirjan julkaiseminen on saanut tukea Ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöjen tiedotukseen varatuista määrärahoista.
Maaliskuu 2000
