327 s., Manila 2000
Uskonsotaa Filippiineillä
Se joka etsii vähän laajempaa taustaa suomalaisiakin koetelleelle Filippiinien panttivankidraamalle voi yrittää saada käsiinsä esim. tämän kahden filippiiniläistoimittajan Filippiinien eteläisen kapinasaaren Mindanaon lähihistoriaa käsittelevän kirjan. Valtavasta mediajulkisuudesta huolimatta tietämys ja ymmärrys siitä Filippiinien historiasta ja todellisuudesta mihin Abu Sayyef-ryhmän toimeenpanema panttivankikaappaus liittyy, ei todellakaan ole kovin laajaa.
Mindanao on toiseksi suurin ja väkirikkain Filippiinien saarista. Vaikka Filippiinit kokonaisuudessaan on kehitysmaa ovat sen eteläisimmät saaret Mindanoa mukaanlukien keskimääräistä köyhempää ja alikehittyneempää aluetta. Etelässä ja Mindanaolla asuu n. 15 miljoonaa ihmistä eli viidennes koko maan asukkaista. Filippiinit on ainoa Aasian maa jonka väestän enemmistö on kristittyjä ja katolisuuden asema maassa on lähes Irlannin tai Puolan luokkaa.
Islaminuskoiset ovat koko maassa alle kymmenen prosentin vähemmistö eivätkä he Mindanaollakaan ole enemmistönä. Enemmistönä he ovat vain pienemmillä alueille, kuten Jolon saarella. Tämä selittää sen, ettei 60-luvulla alkaneella islamilaisen väestön kapinaliikkellä Moro National Liberation Frontilla ollut todellisia edellytyksiä pyrkiä itsenäiseen islamilaisvaltioon vaan sen vastarinta liittyi yhtä paljon yleiseen vastarintaliikkeeseen Marcosin diktatuurin vuosina.
Islamislaiskapinan edellytyksenä oli myös islamilaisvaltioiden sille antama poliittinen ja aineellinen tuki. Mutta myös islamilaisvaltioiden organisaatio OIC oli realistinen ja oli valmis sopivan tilaisuuden tullen antamaan tukensa MNLFn ja hallituksen välisille itsehallinnon toteuttamiseen ja eteläisen alueen kehittämiseen tähtääville neuvotteluille.
Neuvottelut Filippiinien hallituksen ja MNLFn välillä alkoivat jo 70-luvulla ja johtivat vuonna 1976 Tripolin sopimukseen. Tästä periaatteellisesta rauhansopimuksesta oli kuitenkin vielä pitkä matka varsinaiseen rauhansopimukseen. Kun se vuonna 1996 saatiin aikaiseksi ja MNLFn johtajasta Nur Misuarista oli tehty uuden Etelä-Filippiinien muslimialueiden itsehallinnon kuvernööri oli MNFLstä jo irtaantunut uusia radikaalimpia, jihadin jatkoa julistavia ryhmiä.
Edustavampi ja poliittisesti merkittävämpi näistä on Moro Islamic Libaration Front MILF, jonka rinnakkaiselo hallituksen kanssa on ollut häilyvää ja viime aikoina purkautunut aseellisiin yhteenottoihin. Sattuneesta syystä MILFiä tunnetummaksi on noussut pienempi ryhmä Abu Sayyef.
Abu Sayyef on perustettu vuonna 1991 ja sen tavoitteena on itsenäisen islamilaisen valtion perustaminen ja keinoina aseellinen terrorismi. Koska ryhmä oli oppositiossa MNFLään nähden ja heikensi sen puhevaltaa toistavat Vitug ja Gloria kirjassaan myös epäilyt siitä, että osa Filippiinien armeijasta ja viranomaisista olisi aluksi tarkoituksella tukenut Abu Sayyefia ja pitänyt huolen sen aseiden hankinnasta.
Laajemminkin erilaisten intressien ja niihin liittyvien hämärien raha- ja tavaraliikkeiden identifioiminen on sangen vaivalloista Filippiineillä jossa korruptio ja etuisuuksien hankkiminen kaikilla tavoilla on yleistä. Esim. sademetsiä hakkaavat yrittäjät, maanomistajat, viranomaiset ja sissiryhmät voivat olla moninlaisissa hämärissä suhteissa keskenään estettömän työ- ja luonnontuhoamisrauhan turvaamiseksi.
Abu Sayyefin perustaja Abdurajak Janjalani sai surmansa poliisien luodeista joulukuussa 1998 ja ryhmä on jatkanut toimintaansa aikaisempaa hajanaisempana ja on vaikea sanoa mikä enää erottaa sen pelkästä ihmisryöstöillä rahaa keräävästä rosvojoukosta. Ydinjoukko koostuu muutamasta sadasta aktiivitaistelijasta mutta ymmärtäjiä saatikka avoimia kannattajia sillä on vain vähän Filippiinien muslimiyhteisössä.
Vitug ja Gloria ovat filippiiniläisiä journalisteja – ja nimenomaan tutkivia sellaisia, sillä kirjan sponsorina on myös Filippiinien tutkivan journalismin seura – ja he myös kirjoittavat journalistisen vauhdikkaasti. Valitettavasti vain tyyli mikä toimii lyhyissä lehtikirjoituksissa ei välttämättä yhtä hyvin istu laajempaan kirjaan, joka edellyttäisi vähän pitkäjänteisempää ja analyyttisempaa otetta – hyvä journalisti ei välttämättä ole hyvä historiankirjoittaja tai yhteiskuntatieteilijä.
Kuvaavaa Filippiinien olosuhteille myös on, että Luzonista kotoisin olevat kirjoittajat kirjoittavat Mindanaosta kuin vieraasta valtiosta ikään. Jos siis oman maan asiantuntevat toimittajatkin joutuvat perehtymään oman maansa perifeerisiin osiin kuin vieraisiin valtioihin on ymmärrettävää, että muista maanosista katsottuna kaikki Filippiinien osat ovat sitäkin oudompaa maailmaa. Vitug ja Gloria ovat kuitenkin tehneet ihan kelvollisen ensioppaan syvempää tietoa tarvitseville.
heinäkuu 2000
