Carlssons, Stockholm 2000
Punaista ja ruskeaa
Lokakuun vallankumous Venäjällä toimi työväenliikkeen hajaannuksen ulkoisena katalysaattorina myös Ruotsissa, mutta sosialidemokratian hajaannuksen syyt vuonna 1917 olivat kotoperäisiä. Niinpä valtaosa sosialidemokraattisesta emopuolueesta vasemmalle siirtyneistä oppositiolaisista ei ollut eikä heistä koskaan tullut bolsehvikkejä, eikä heidän sitoutumisensa Moskovaan ja komintermiin kestänyt pitkään.
Ensimmäisenä sosialidemokraattiseen puolueeseen palasivat Zeta Höglund ja hänen kannattajansa, jotka eivät hyväksyneet sosialidemokraattisen vasemmistopuolueen nimenmuutosta kommunistiseksi puolueeksi ja kominternin asettamien muiden ehtojen hyväksymistä. Seuraava merkittävä jakaantuminen tapahtui vuonna 1929, kun kominternille ja sen silloiselle ultraradikaalille linjalle uskollinen vähemmistö pystyi karkottamaan Karl Kilbomin ja Nils Flygin johtaman enemmistön Hugo Sillenin ja Sven Lindrothin käsiin jääneestä kompuolueesta.
Erotetuista jokunen siirtyi sosialidemokraatteihin, valtaosa perusti uuden sosialistisen puolueen Kilbomin ja Flygin johdolla. Sosialistit saivat myös kommunisteja suuremman kannatuksen ja isomman edustuksen valtiopäiville, vaikka jäivät molemmat pikkupuolueiksi sosialidemokraattien rinnalla. Asetelma säilyi vaikka Karl Kilbom tulijoineen erotettiin vuonna 1937 ja hakeutui sosialidemokraatteihihin jättäen sosialistisen puolueen kiistattomasti Flygin johtamaksi.
Sosialistit kilpailivat kommunistien kanssa siitä kumpi edusti aidompaa bolshevismia. Kun komintern omaksui kansanrintamapolitiikan, jäivät sosialistit skeptisiksi sen suhteen. Tämä skepsismi ulottui myös kansanrintamapolitiikan kansainvälispoliittiseen sovellukseen eli Kansainliiton tukemiseen. He vastustivat yhtä lailla kansainliiton sanktioihin yhtymistä kuin kaikkea varustautumista sekä osoittivat ymmärrystä Versaillesin rauhan epäoikeudenmukaisuuksien korjaamista kohtaan.
Sosialistit tukivat aktiivisesti Espanjan tasavaltaa ja erityisesti pientä marxistis-anarkistis-trotskilaista POUM-puoluetta, jonka stalinistit murskasivat sisällissodanaikaisissa rintamantakaisissa puhdistuksissa. Kun Neuvostoliitto syksyllä 1939 hyökkäsi Suomeen, kuuluivat Flyg kannattajineen kiihkeimmin Suomen tukemista vaatineisiin aktivisteihin ja sosialistien kannattajat olivat hyvin edustettuina ruotsalaisissa vapaaehtoisjoukoissa. Flyg vaati hallitusta luopumaan puolueettomuudesta Suomen hyväksi ja kieltämään kommunistien toiminnan.
Näin Flyg ja sosialistit olivat alunperin ultravasemmistolaisista lähtökohdista – sen edellyttämän retoriikan säilyttäen – ja yhä raivokkaammassa antistalinismissaan paikoin liukuneet yllättävän lähelle kansallissosialisteja. Sen aistivat myös ruotsalaiset, jotka vuoden 1940 vaaleissa romauttivat sosialistien kannatuksen sosialidemokraattien ja kommunistienkin vastaavasti menestyessä.
Flygistä ja sosialisteista tuli lopulta avoimia Hitlerin ymmärtäjiä ja kansallissosialistien myötäjuoksijoita, vaikka he loppuun asti säilyttävätkin punaiset lippunsa ja vasaratunnuksensa. Enin osa sosialistien vanhoista kannattajista hylkäsi vähin äänin puolueen, jossa koskaan ei syntynyt avointa kapinaa Flygin linjauksia vastaan. Uusia ystäviä ja tukijoita Flyg sai kuitenkin vanhoista natsimielisistä ja äärioikeistolaisista pikkuryhmistä sekä kokoomushallituksen politiikkaan tyytymättömistä sotilaspiireistä.
Myöhemmin sodan jälkeen selvisi, että Flyg oli jo 30-luvun lopulla hakeutunut Saksan edustajien kanssa yhteyteen tavoitteenaan saada tukea jatkuvan konkurssiuhan alla julkaistun puolueen päivälehden Folkets Dagbladetin ilmestymisen turvaamiseksi. Tukea hän ei vielä tällöin saanut, mutta myöhemmin sodan aikana kyllä niin, että vuonna 1940 ilmestymisensä jo välillä lopettanut lehti saattoi uudelleen ilmestyä vuodesta 1942 lähtien.
Håkan Blomqvistin erinomainen elämäkerta Flygista ja hänen liikkeestään asettaa Flygin toimet ja valinnat koko ajan riittävän laajasti aikalaisyhteyksiinsä. Niinpä se joka tämän päivän näkökulmasta näyttäytyy käsittämättömältä opportunismilta ja petturuudelta oli kuitenkin selitettävissä aikana jolloin rajusti vyöryvät maailmantapahtumat ja Saksan pitelemättömältä vaikuttanut voittokulku johti muitakin tunnettuja äärivasemmistolaisia ja jopa sosialidemokraatteja arvioimaan uudelleen suhdettaan kansallissosialismiin. Aktiivisesti unohdettu on esim. se Blomqvistin teoksesta ilmenevä asia, että Quislingin nationalsamling löysi sodanaikana merkittäviä yhteistyökumppaneita myös Norjan työväenpuolueen ja ay-liikkeen piiristä.
Blomqvistin Flygista maalaama kuva tekee hänestä pikemminkin traagisen hahmon kuin hylkiön. Sosialidemokraattisen nuorisoliiton työläisaktivistin tie tulipalokommunismin kautta natsimyötäilijäksi ei selity missään vaiheessa laskelmoinnilla vaan koko elämänsä ja lopulta terveytensäkin politiikalle uhranneen miehen kummallisena kierteenä.
Flyg kuoli terveytensä ainaisilla perhe- ja järjestökohtaisilla rahahuolilla ja säälimättömällä uurastuksella tuhonneena miehenä 51-vuotiaana keväällä 1943 näkemättä sitä lopputulosta, mihin hänen viimeinen ankkuroitumispaikkansa oli hänet johtanut. Kuolema säästi hänet paljolta tilinteolta mm juutalaisvainojen suhteen. Flyg ei ratsastanut antisemitismillä ja sisällytti sitä viimeisiin puheisiinsa selvästi vastentahtoisesti ja vain juutalaisen pääoman vaikutuksen tuomitsemiseen liitettynä, mikä ei tietenkään vapauta häntä vastuusta vaikka hän ei olisi vielä Auschwitzista ehtinyt kuulemaan saatikka sitä haluamaan.
Suomessa ei voi olla montaa ihmistä, jotka Flygin nimen tunnistaisivat eikä heitä taida olla kovin montaa Ruotsissakaan. Blomqvistin teos ansaitsee silti tulla meilläkin huomioiduksi, myös useiden Suomea sivuavin henkilöiden ja tapahtumien vuoksi, joilla on usein ollut yllättävän suuri merkitys Ruotsin työväenliikkeelle.
tammikuu 2001
