362 s., Ministry for Foreign Affairs, Stockholm 2000
Tapaus Wallenberg jatkuu yhä
Kun tietoja siitä miten Hitler oli todella toteuttamassa juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua, alkoi toisen maailmansodan loppuvaiheissa jo olla laajemminkin käytettävissä käynnistettiin vielä yrityksiä juutalaisten pelastamiseksi natsien tuhoamisleireiltä. Tässä tarkoituksessa lähetettiin myös ruotsalainen diplomaatti World Jewish Congressin aloitteesta Budapestiin. Wallenberg ehti työskennellä Unkarissa puoli vuotta ja saattaa kymmeniä tuhansia juutalaisia turvaan.
Kun puna-armeija tammikuussa 1945 lähestyi Budapestiä pyrki Wallenberg heti yhteyteen sen komentajien kanssa sopiakseen pakolaisten ja vapautettujen asioista. Tammikuun 12 päivänä puna-armeija vangitsi hänet eikä hänen kohtalostaan sen jälkeen ole varmaa tietoa olemassa. Neuvostoliitto kielsi pitkään tietävänsä mitään Wallenbergin kohtalosta ja antoi vasta Stalinin rikosten tunnustaneen 20. puoluekokouksen jälkeen vastauksena Ruotsin keräämään vahvaan todistusaineistoon ensimmäisen virallisen selityksen vuonna 1957. Sen mukaan Wallenberg oli tuotu Budapestistä Moskovaan missä hän Lubjankan vankilassa kuoli sydäninfarktiin heinäkuussa 1947.
Gorbatshovin ja glasnostin alettua Wallenbergin tapausta yritettiin jälleen selvittää. Vähitellen venäläisetkin olivat valmiita luottamuksellisempaan yhteistyöhön ruotsalaisten kanssa, mistä nyt viimeisin osoitus tämä ruotsalais-venäläisen yhteistyön tuloksena valmistunut laaja raportti. Yhteinen raportti se ei kuitenkaan ole vaan johtopäätökset jäävät ruotsalaisten piikkiin.
Raoul Wallenbergin tapauksesta on vuosien varrella kirjoitettu kymmenittäin kirjoja. Tämänkin raportin lähdeluettelossa on mainittu viitisenkymmentä aiemmin julkaistua Wallenberg-aiheista kirjaa.
Tuskin tämäkään selvitys viimeiseksi jää, eikä se väitä tapausta kokonaan selvitetyksi vaan päinvastoin luettelee pitkän joukon avoimeksi jääneitä kysymyksiä. Selvityksen lopputulema on että Wallenberg todennäköisesti kuoli ilman oikeudenkäyntiä teloitettuna Ljubjankassa kesällä 1947. Muutakaan varmaa tietoa asiasta ei ole eikä yksikään lukuisista kymmenistä Wallenbergista eri puolilla Neuvostoliiton laajaa vankileirien saaristoa tehdyistä havainnoista seuraavien neljänkymmenen vuoden ajalta ole osoitettavissa luotettavaksi ensikäden todisteeksi.
Miksi ja kenen toimeksiannosta venäläiset sieppasivat Wallenbergin? Uskoivatko he aidosti että Wallenberg olisi ollut CIAn edeltäjän OSSn asiamies? Amerikkalaiset ja ruotsalaiset ovat tämän aina torjuneet, mutta 100-prosenttisella varmuudella ei tämäkään raportti sitä sulje pois. Perustuiko sieppaus siihen, että ruotsalaisen rahamahtisuvun keskeinen edustaja olisi haluttu käännyttää neuvostoagentiksi tai haluttiinko häntä käyttää vaihtonappulana neuvostovakoojien vapauttamiseksi lännestä? Jälkimmäiseen viittaa raportin ehkä merkittävin uusi tieto jonka mukaan Ruotsin hallitus ja ennen muuta silloinen Ruotsin Moskovan lähettiläs Staffan Södermblom eivät olisi osanneet tai halunneet tulkita oikein venäläisten v. 1946 rivien välissä esittämää vaihtotarjousta. Koska venäläisten – viime kädessä Stalinin – todellisista aikomuksista ei kuitenkaan ole varmaa tietoa olemassa, jää tämäkin spekulaatioksi.
Uusinta raportissa on se mitä se kertoo myös Stalinin kuoleman jälkeen pitkään jatkuneesta Neuvostoliiton johtajien haluttomuudesta selvittää ja kertoa totuutta Wallenbergin tapauksesta. Peittelyyn ja valheisiin syyllistyivät myös ne, joilla ei ollut mitään vastuuta eikä tietoakaan alkuperäisestä sieppauksista.
helmikuu 2001
