WSOY, 600 s., Juva 2001
Vankka suojeluskuntahistoria
Vv. 1955-62 ilmestynyt laaja kolmiosainen Suojeluskuntien historia sisälsi runsaasti aineistoa mutta oli, kuten Selén sitä luonnehtii, suojeluskuntaveteraanien ”surutyötä” ilman erityisempiä historiantutkimuksellisia ansioita. Dosentti Kari Selénin oma työ sen sijaan on vankkaa ja problematisoivaakin tutkimusta ja voi uskoa Selénin esipuheen vakuutusta, että sensuurimieliala oli Sotahistorian tutkimuskomission asettamalle everstipitoiselle tukiryhmälle tuntematon asenne.
Suojeluskuntien historian kirjoittaminen ei aiheen moninaiset vuoteen 1918, lapuanliikkeen ja järjestön lakkauttamiseen liittyneet tunteet huomioonottaen ole ollut aivan helppo työ. Hyvin Selén on siitä kuitenkin suoriutunut.
Kansalaissodan jälkeiset vuodet olivat epävakaata aikaa. Aktivistit punoivat monenlaisia juonia viedäkseen päätökseen sen mikä heidän mielestään jäi valkoiselta armeijalta kesken. Suojeluskunnat olivat tässä juonittelussa keskeisessä asemassa. Tilanne alkoi rauhoittua vasta, kun järjestön johtajaksi monitahoisen pelin jälkeen – jossa myös Mannerheimia yritettiin istuttaa paikalle – nimitettiin jääkärieverstiluutnantti Lauri Malmberg.
Malmberg pyrki madaltamaan suojeluskunnan poliittista profiilia – hänellä itsellään ei poliittisia ambitioita eikä alan taitojakaan ollut – ja painottamaan sen maanpuolustukseen liittyviä tehtäviä. Alussa hänellä oli menestystäkin, mutta arjen myötä pehmeän ja päämäärättömän johtajuuden ongelmat korostuivat.
Malmbergilla oli paljon heikkouksia, joista pullonkallistelu kriittisillä hetkillä (myös kieltolain aikana) oli kiistattomin. Osassa oikeistoa häntä epäiltiin puolipunikiksi hänen äitinsä väitetyn sosialistisuuden vuoksi, vasemmisto taas katsoi hänen lepsuilleen kansanvaltaa uhanneiden virtausten edessä, mikä kärjistyi Mäntsälän kapinallisten puolittaisena myötäilynä vuonna 1932.
Malmberg kuitenkin istui järjestön johtajana 23 vuotta vuodesta 1921 sen syksyllä 1944 tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Sotavuodet siksikin, ettei Mannerheim olisi kelpuuttanut häntä rintamakomentajaksi, minne hän ei tosin ainakaan aktiivisesti pyrkinyt.
Sotavuosina suojeluskuntajärjestön kansalaisjärjestöluonne käytännössä mureni. Talvisodan aikana saavutettu rajoitettu yhteisymmärrys sosialidemokraattien mukaantulosta suojeluskuntiin merkitsi enimmillään ehkä tuhannen uuden jäsenen liittymistä. Tosiasiassa suojeluskuntien kilpailijaksi nousi talvisodan jälkeen perustettu aseveliliitto ja Selén arvioi, että ilman näiden välirauhansopimuksen perusteella tapahtunutta lakkauttamista olisi toinen näistä ennemmin tai myöhemmin joutunut toimettomaksi. Pienen porukan nostalgian varassa tapahtuvalle suojeluskuntien henkiinherättämiselle Selén ei näe nyky-Suomessa sen enempää pohjaa kuin tarvetta. Hyvä näin.
maaliskuu 2001
