Tammi, 316 s., Jyväskylä 2001
Russkaja ideja
Mauno Koivisto on tunnettu erityisesti sotahistorian ja Venäjän harrastuksistaan, vaikkei varsinainen historiantutkija olekaan. Venäjän idea onkin paremminkin laaja historiallinen essee kuin kokonaisvaltainen Venäjän historia, mutta se on kirjalle vain hyväksi. Kyky pelkistää ja nähdä kokonaisuuksia on ominaisuus, jota laajinkaan kokemus historian tutkimisesta ei takaa. En kuitenkaan hämmästyisi, jos Koiviston suurpiirteinen lähestysmistapa samalla altistaisi hänet ammattimaisemmin Venäjän historiaa tutkineiden eritasoisille reunahuomatuksille. Minä näihin asiantuntijoihin kuulumattomana en sellaisia pysty esittämään.
Tiiviinä johdatuksena Venäjän historiaan Koiviston kirja on mainio taskupakkaus. Luettavuudessaan ja pelkistämiskyvyssään se hakkaa useimmat tuoreetkin Suomessa ilmestyneet alan kirjat. Tekijällä on myös kyky muutamilla omakohtaisille anekdooteilla pääministeri- ja presidenttikautensa matkoilta ja keskusteluista elävöittää kertomaansa. Mutta mikä on kirjan sanoma?
”Venäjän laajentumisessa yhtyi kolme tekijää: pyrittiin saamaan haltuun arvokasta maata, pyrittiin levittämään uskoa, pyrittiin yhdistämään slaaveja Venäjän johtoon. Se oli Venäjän idea.” Sitä onko se Venäjän idea myös tänään ei Koivisto yksiselitteisesti sano. ”Hyvinvoinnin ja tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä”. Sen mahdollisuuden että tämä nyt olisi toisin, Koivisto esittää kysymyksen muodossa. Lähimmäksi myönteistä vastausta hän tulee todetessaan miten ”ainesosia on olemassa siihen, että syntyy uudenlainen venäläinen yhteiskunta, joka takaa jäsenilleen hyvän elämisen ja toimeentulon edellytykset sekä rikkaan henkisen elämän”.
Koiviston vapaamuotoinen lähestymistapa Venäjän historiaan sallii hänen poukkoilla mielenkiintoisilla sivupoluillakin, kuten miniesseet Koiviston Tannerin jälkeen ehkä merkittävimpänä politiikkona pitämästä Sergei Wittestä, anarkistiruhtinas Pjotr Kroptkinista, siitä suunnitteliko puna-armeija hyökkäystä Saksaan kesällä 1941 ja Leningradin puoluejärjestön puhdistuksista vuonna 1949.
Poleemisin näistä aiheista on kysymys siitä suunnitteliko Stalin hyökkäystä vai ei. Edellistä teoriaa puoltaa neuvostojoukkojen kiistatta hyökkäyksellinen ryhmittely, joka sitten myötävaikutti Hitlerin uskomattomaan alkumenestykseen kesällä 1941. Muuten vakuuttavasta analyysistä jää kuitenkin epäilemään sitä, että Stalin olisi ollut Saksan tiedustelun syöttämän disinformaation uhri ottaen huomioon, että hän sai myös erittäin tarkkaa ja oikeaa tietoa Saksan hyökkäyssuunnitelmista, muidenkin kuin legendaarisen Richard Sorgen välittämänä.
Koiviston kirjan saama suuri julkisuus ei kuitenkaan johdu hänen Venäjä-analyysistään vaan kirjan muutaman sivun pituisesta päätösluvusta. Siinä kommentoidaan hyvin koivistolaisin äänenpainoin ajankohtaisia Suomen ja EUn suhteita kriisinhallinnan ja naapuruuspolitiikan osalta.
Kommentit ovat taattua Koivisto-laatua. Vuosikerrankin voi tunnistaa, se on 1991, hetki ennen Neuvostoliiton hajoamista. Koiviston presidenttikauden tähtihetket liittyvät tilanteeseen, jossa Suomenkin palveluksia käytettiin Mihail Gorbatshovin Neuvostoliiton ja George Bush vanhemman USAn suhteiden hoitamisessa. Tuo silloinen asetelma näyttää edelleen jonkinasteisesti hallitsevan Koiviston maailmankuvaa. Noista ajoista maailma on kuitenkin suuresti ja peruuttamattomasti muuttunut.
Tämä huomautus ei ole tarkoitettu mitätöimään Koiviston huomioiden merkitystä, vaan antamaan niille taustaa. Niissä on, esim. EU-kehityksen ja Kosovon suhteen varteenotettavia havaintoja, vaikken kaikilta osin olekaan samaa mieltä. Tämä koskee erityisesti Venäjän-suhteiden hoitoa, jossa EU-aktiivisuutemme ei ole suinkaan korvaamassa kahdenvälistä suhteidenhoitoa vaan täydentämässä ja syventämässä sitä tavalla, joka myös lisää mielenkiintoamme Venäjän silmissä.
Koivistolla on myös taipumus vähätellä ihmisoikeuskysymyksiä siltä pohjalta, että niihin on vedottu kovin valikoivasti ja tarkoituksenmukaisesti. Tämä ei oikeuta niiden väheksymiseen mutta velvoittaa kyllä Suomenkin siihen, että emme automaattisesti ota todesta kaikkia perusteita joilla meitä halutaan erilaisiin hankkeisiin houkutella mukaan. Siksi Suomi – kuten muutkin EU-maat – tekevät aina erikseen ratkaisunsa siitä missä EUn tulevissa kriisinhallintaoperaatioissa ne ovat mukana ja missä laajuudessa. Tästä eivät Koiviston seuraajatkaan aio luopua.
huhtikuu 2001
