Vastapaino, 299 s., Jyväskylä 2000
Universaalin sosialipolitiikan tulevaisuus
Anneli Anttosen ja Jorma Sipilän Suomalaista sosiaalipolitiikkaa on kirjoitettu oppikirjaksi, mutta se on myös tärkeä ja ajankohtainen analyysi ja puheenvuoro suomalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuutta koskevaan keskusteluun. He vertailevat kirjassa kolmea eri sosiaalipolitiikan perusmallia; Yhdysvaltain, Saksan ja Suomen malleja, joita kutsuvat suoritusperusteisiksi, marginaalisiksi ja universaalisiksi.
Vastaavia jakoja on vaihtelevin nimityksin alan kirjallisuudessa tehty pitkään eikä kirjan anti ole tässä suhteessa vielä kummoisempi. Antoisaksi sen tekee tavallista perusteellisempi analyysi universaalin sosiaalipolitiikan käsitteestä, luonteesta ja toteutumisesta Suomessa.
USA, Saksa tai Suomi eivät puhdasoppisesti vastaa suoritusperusteisen, marginaalisen ja universaalisen sosiaalipolitiikan ideaalimalleja. Yhdysvalloissa sosiaaliturva tuotetaan ja hankitaan pääsääntöisesti markkinoilla ja julkinen sosiaalipolitiikka on vähäistä, marginaaliryhmiin keskittyvää ja paljolti kontrollipolitiikan luonteista. Huomattavan poikkeuksen universaalisen politiikan merkeissä muodostaa koko eläkeläisväestön kattava Medicare-järjestelmä.
Jo Bismarckin Saksa oli sosiaalivakuutuksen edelläkävijämaa ja katolinen perinne näkyy subsidiariteetin kunnioittamisena ja tehtävien delegointina kansalaisjärjestöille. Ansiosidonnaisuus on etuisuuksien pääperuste, mutta järjestelmään on kuitenkin ujutettu joitain universaalimpia piirteitä. Sosiaaliturva on yleisesti ottaen runsaskätistä ja perhekeskeistä, joka myös johtaa naisten aseman suhteelliseen heikkouteen.
Pohjoismaita pidetään universaalin sosiaalipolitiikan mallimaina, mihin myös käsite pohjoismainen malli viittaa. Suomi kuitenkin liittyi malliin vasta verrattain myöhään ja silloinkin valikoidusti kun 60- ja 70-luvulla toteutettiin Pekka Kuusen popularisoimaa 60-luvun sosiaalipolitiikkaa. Nyt Anttonen ja Sipilä kysyvät, onko Suomi myös ensimmäisenä pohjoismaana erkaantumassa universaalin sosiaalipolitiikan mallista.
Jos näin on, ei se johdu tiedostetusta pyrkimyksestä keskieurooppalaistaa saatikka amerikkalaistaa suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Sellaiselle ei ole kysyntää Suomessa, jossa pohjoismainen hyvinvointivaltio näyttää nauttivan jopa aiempaa vahvempaa kannatusta. Kriitikotkin myöntävät, että pohjoismainen universaalimalli näyttää etenkin kahdessa tärkeänä pidetyssä asiassa, köyhyyden torjunnassa sekä terveydenhoidon laadun ja kustannusten suhteen tuottavan selkeästi parempia tuloksia kuin muut – amerikkalainen tai saksalainen tapa järjestää sosiaalipolitiikkaa.
Kuitenkin Anttonen ja Sipilä vyöryttävät joukon tosiasioita, joiden perusteella Suomi näyttää loitontuvan pohjoismaisesta mallista. Sosiaalipolitiikan nettomenot ja terveydenhuollon rahoitus alkavat lähestyä eurooppalaista minimitasoa. Sairausvakuutusta on heikennetty ja asiakkaan osuus kustannuksista on poikkeuksellisen suuri. Kansaneläkkeen ja sairausvakuutuksen päivärahan universaalisuudesta on luovuttu. Peruspäivärahan korvaantuminen työmarkkinatuella on merkinnyt luopumista yleisestä työttömyysturvasta. Marginaalisen toimeentuloturvan rooli on korostunut ja leipäjonoista on tullut sen pysyvä osa. Ikääntyneiden laitoshoitoa, kotipalvelujen saatavuutta ja kotiäitien tukea on supistettu ja yksityisten sosiaalipalvelujen osuus on kasvanut nopeasti. Kuntakohtaiset erot peruspalvelujen laadussa ja saatavuudessa ovat kasvaneet.
Anttonen ja Sipilä kiinnittävät huomiota myös siihen, miten kukaan ei Suomessa enää halua esiintyä hyvinvointivaltion kehittäjänä, sen puolustajien joukkoon sitä vastoin ilmottaudutaan runsaammin. He katsovatkin, että yhteiskunnallisena emansipaatioprojektina hyvinvointivaltio on tiensä päässä. Mikä sen korvaisi jää epäselväksi. Ei ainakaan mikään muualta löytyvä malli, sillä vaikka tekijät myöntävät että myös saksalaisella ja amerikkalaisellakin mallilla on vahvuutensa eivät ne kuitenkaan kilpaile pohjoismaisen mallin kanssa. Johtopäätöstä tukee erityisen vahvasti tekijöille läheinen naisnäkökulma.
Käteen jää yhtäältä eräänlainen haikeus sen perään, mikä tekijöiden mielestä ei Suomessa edes koskaan päässyt kunnolla toteutumaan, toisaalta universaalimalliin kohdistuvien hyvin tärkeiden haasteiden osoittaminen liittyen sen rahoituksen kestävyyteen sekä kykyyn huomioida kasvavaa moniarvoisuutta ja erilaistumista.
huhtikuu 2001
