Kansallisarkiston ystävät – Riksarkivets vänner ry 339 s., Helsinki 2000
Pankinjohtajan päiväkirja
Paasikiven päiväkirjat vuosilta 1944-56 olivat melkoinen sensaatio, kun ne aikanaan julkaistiin. Sen jälkeen on myös Paasikiven sodanaikaiset päiväkirjat vuosilta 1941-44 julkaistu kokonaisuudessaan.
Kansallisarkiston ystävien hankkeena toteutettu päiväkirjojen otteiden valikoima – ikävä kyllä resurssisyistä ei mukaan ole otettu läheskään kaikkea aineistoa – ei em. päiväkirjojen julkistamisen jälkeen enää ole jaksanut herättää laajempaa mielenkiintoa. 20- ja 30-luvulla Paasikivi ei myöskään ollut keskeisissä valtiollisissa tehtävissä.
20- ja 30-luvun Paasikivi ei kuitenkaan ollut mikään hyllytetty valtiomies, vaan aktiivinen ja keskeinen vaikuttaja, joka piti KOP:n pääjohtajuutta merkittävämpänä tehtävänä kuin hänelle useamman kerran näinä vuosina tarjottua valtiovarain- tai pääministerin tehtävää. Jatkuva molemminpuolinen yhteydenpito Svinhufvudin, Rytin, Relanderin, Waldenin, Mannerheimin ym. kanssa piti hänet koko ajan hyvin informoituna ja kuohuvan ajan tapahtumien keskipisteessä.
Näiden päiväkirjamerkintöjen tekijä ei vielä ole samalla tavoin kuin myöhemmin pääministerinä ja presidenttinä ajatellut sitä, että merkinnät voitaisiin vielä joskus julkaista. Tunnetusti koleerinen Paasikivi ei siten säästellyt ketään ladellessaan kommenttejaan tapahtumista ja kanssaihmisistä, yksilöinä tai ryhminä.
Paasikivi saattoi kirjoittaa Venäjästä roskakansan asuttamana ja aivan kykenemättömien henkilöiden hallitsemana maana (8.5.1932). Jos tämä kuulostaa raa’alta, kalpenee se kuitenkin sen rinnalla, mitä Paasikivi säännöllisesti kirjoitti Suomesta ja suomalaisista kiittämättömänä, lahjattomana ja alhaisen moraalin kansakuntana, jolla kaiken muun ohella oli roskapörssi esimerkkinä tyhmyydestä.
Paasikivi on käyttänyt suhteellisen paljon päiväkirjaansa palatakseen vanhempiin tapahtumiin. Erityisen usein hän on palannut vuoden 1918 politiikkaan, kuningasseikkailuun ja saksalaissuuntaukseen purkaen tarvetta todistaa olleensa tuolloinkin oikeassa.
Päiväkirjojen Paasikivi ei hahmotu suurena demokratian ystävänä. Lapuanliikkeeseen hän näyttää suhtautuneen Svinhufvudiakin ymmärtäväisemmin, vaikka sittemmin ottikin kokoomuksen puheenjohtajuuden vastaan tilanteessa, jossa haluttiin korostaa pesäeroa IKL:ään.
30-luvun pulan aikana KOP:kin joutui vaikeuksiin, jotka lopulta vauhdittivat Paasikiven lähtöä pankista. Pääjohtaja oli taipuvainen näkemään vaikeuksien syyt ulkoisissa olosuhteissa, asiakkaiden ja kilpailijoiden tyhmissä ja/tai katalissa toimissa. Itsekritiikille jäi vähemmän tilaa.
Nykypäivän näkökulmasta silloinen pankin johto ja yhteispeli pankkien, yhdistysten, asiakkaiden ja Suomen Pankin välillä on ollut yhtä huikeata sisäpiiriorgiaa. Aivan varmaa ei ole, oliko se kaikki edes sen ajan lakien kanssa sopusoinnussa.
Yhden mielenkiintoisen havainnon Paasikivi kirjaa KOP:n ja sen tärkeimmän kilpailijan Yhdyspankin eroista: ”Yhdyspankkia hoidetaan silmälläpitäen yksinomaan osakkaiden etua – ”Rahan hankkiminen osakkaille”. Vanha liberalistinen kanta. KOP:ssä katsotaan, että saadaan jotain aikaan. ”Yhteiskunnallinen katsantokanta”, joka alusta alkaen on painanut leimansa KOP:n toimintaan. KOP:n on alusta alkaen täytynyt pitää tätä puolta silmällä, kun on aina luotava uutta.”
Millähän katsantokannalla nykyinen Nordea (vai mikä sen nimi nyt lieneekään) on?
Toukokuu 2001
