Hoffman und Campe, 384 s., Pössnick 2001
Entisen kommunistin eloonjäämisoppi
Monet Itä-Euroopan entisistä kommunistisista valtapuolueista ovat kommunismin romahduttua osoittaneet yllättävää uusiutumis-ja/tai eloonjäämiskykyä. Hankalin selvitymisurakka on epäilemättä ollut sosialistisesta yhtenäisyyspuolueesta SEDstä demokraattisen sosialismin puolueeksi metamorfoituneella Saksan PDS-puoluella. Se että puolue on selvinnyt muutoksista hengissä ja menestynyt niinkin hyvin kuin on tehnyt on varmasti suurelta osin ollut sen tunnetuimman johtajan Gregor Gysin ansiota.
Gysin kirja on jatkoa hänen muistelmiensa ensimmäiselle osalle ja käsittelee Saksan jälleenyhdistymisen jälkeisiä tapahtumia näihin päiviin saakka. Se keskittyy sekä Gysin omaan että puolueen eloonjäämistaisteluun. Jos sanavalmis ja huumorintajuinen Gregor Gysi tänään, puoluejohdon jätettyään, onkin jo jonkinlainen media-suosikki, niin hänen urakkansa alku oli sitäkin hankalampi.
Vuoden 1990 liittopäivävaaleissa PDSn pelasti Saksan perustuslakituomioistuimen päätös, joka edellytti viiden prosentin äänikynnyksen soveltamista erikseen entisen länsi- ja entisen itä-Saksan alueella. Seuraavissa vaaleissa puolueen taas pelasti se, että se kykeni entisen Itä-Berliinin vaalipiireissä voittamaan peräti neljä enemmistövaalilla valittua suoraa liittopäiväedustajapaikkaa, minkä perusteella koko puolue sai ääniosuuttaan vastaavan määrän myös suhteellisissa listavaaleissa määräytyvistä paikoista. Kolmansissa vaaleissa puolue jo niukasti ylitti viiden prosentin äänikynnyksen.
Päästäkseen puolueeseen käsiksi vastustajat pyrkivät tuhoamaan sen suositun johtajan maineen. Siten Gysi joutui, saatuaan jo kertaalleen puhtaat paperit, liittopäivien koskemattomuusvaliokunnassa käsiteltyjen stasi-urkkija syytösten kohteeksi. Gysin kieltämättä perustelluntuntuisen tulkinnan mukaan kyse oli täysin poliittisesti motivoidusta ajojahdista PDSn diskreditoimiseksi.
PDS on kuitenkin jäänyt, sekä hyvässä että pahassa, entisen DDRn puolueeksi. Kun se uusissa (ent.DDRn) osavaltioissa saa reilun viidenneksen äänistä, on se vanhoissa läntisissä osavaltioissa edelleen vain prosenttiliike. Onnettomuudekseen se on myös onnistunut lännessä houkuttelemaan aktiivikannattajikseen kohtuuttoman suuressa määrin erilaisia hihhuleita ja stalinisteja tekemättä mitään läpimurtoa SPDn kannattajakuntaan.
Puolueensa asemaa Gysi analysoi mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla. Entisen DDRn puolueena PDS on ollut tärkeä henkireikä ja itsetunnon kohottaja sellaisillekin osseille jotka eivät tunne mitään erityistä nostalgiaa DDRn perään. Näin siksi, että muista entisistä reaalisosialismin valtioista poiketen kommunismin romahdus ei DDRssä johtanut samalla tavoin valtioeliitin sisäiseen uudistautumiseen – sekä aitoon että opportunistiseen – kuin sen melko täydelliseen syrjäyttämiseen ja kaikkien merkittävien virkatehtävien haltuunottoon wessien toimesta. Esim. ainuttakaan DDRn palveluksessa ollutta ulkoasiainhallinnon virkamiestä ei ole kelpuutettu jatkamaan liittotasavallan palveluksessa.
Vähitellen PDSn on onnistunut murtautua ulos muiden puolueiden ja julkisuuden sille asettamasta karanteenista, jopa yhteen osavaltiohallitukseen saakka. Kymmenen vuotta sitten vain harva muiden puolueiden johtavista henkilöistä uskaltautui antautua edes privaattikeskusteluihin Gysin kanssa, nyt siihen ovat valmiita kaikki.
Mitään erityisen mullistavaa ei Gysi keskusteluistaan muiden saksalaisjohtajien kanssa kerro, mutta henkilökuvat ovat mielenkiintoisia. Positiivisimmat maininnat saavat Oskar Lafontaine ja hieman yllättäen CDUn Wolfgang Schäuble, jonka korrektiutta Gysi arvostaa. Negatiiviset luonnehdinnat ovat enempi rivien välissä. Jotain korkeamman asteen hattuilua on varmaan siinä, että Gysi kirjoittaa johdonmukaisesti vihreän ulkoministerin nimen muodossa Joseph Fischer. Vihreitä Gysi tuntuu laajemminkin vierastavan, kun taas FDPstä hänellä on eniten myönteistä sanottavaa, ainakin siltä osin että sen edustajat osoittivat PDSää kohtaan enemmän aitoa vapaamielisyyttä kuin minkään muun puolueen edustajat 90- luvulla.
Helppoa ei Gysillä aina ollut omiensakaan kanssa. Kaikki eivät sulattaneet eivätkä vieläkään hyväksy Gysin yhteistyö- ja uudistushakuisia linjauksia, vaan vanhojen stalinistien ja uusien dogmaattikkovasemmistolaisten joukko on koko ajan tuottanut ja tuottaa edelleenkin uudistusmielisille ikävyyksiä.
Heinäkuu 2001
