ArtHouse, 331 s., Smedjebacken 2001
Haavikonnäköinen Halonen
Paavo Haavikko on ahkera ja ahnas kirjantekijä joka mielellään tarttuu historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Mikään historiantutkija tai valtiotieteilijä hän ei ole, mutta on parhaimmillaan yltänyt sellaiseen ihailtavaan suoritukseen kuin Kansakunnan linja-teokseen, jossa Haavikon taitavuus kirjoittajana ja yksityiskohdat ylittävien kokonaissynteesien luojana pääsi oikeuksiinsa. Tuo teos muistetaan parhaiten käsitteen Tannerin tasavalta lanseeraamisesta. Tällainen tulkinta sotienvälisestä Suomesta oli tarkoituksellisen provokatorinen ja synnytti jonkin verran mielenkiintoista ja hedelmällistä keskusteluakin. Sitä edesauttoi se, että toisin kuin Haavikon myöhemmissä historiallisissa yritelmissä kirjoittaja (tai hänen kustantajansa, silloin vielä Otava) piti kiinni kohtuullisesta tarkkuudesta faktojen suhteen. Luettavuutta puolestaan tuki se, että kirjaa ei keinotekoisesti oltu venytetty lähdekirjojen ylipitkillä lainauksilla.
Haavikon uutuusteos tasavallan presidentti Tarja Halosesta on melkoinen pohjanoteeraus. Jos hyväntahtoinen tulkinta että kyseessä olisi huikea satiiri on tosi, ei sekään kirjaa pelastaisi. Vaikka kirja muodollisesti käsitteleekin Tarja Halosta, hahmottuu hän lopulta vain statistiksi kirjassa, jonka tarkoitus tuntuu olevan lähinnä Haavikon loiston korostaminen sekä presidentti Ahtisaaren ja pääministeri Lipposen mollaaminen.
Haavikko ei Halosta tunne eikä moniakaan niistä asioista, joiden kanssa Halonen on ollut tekemisissä. Tiedon ja ymmärryksen puutteen Haavikko osaa korvata näennäisen syvällisillä ja monimietteisillä, tosiasiassa tyhjänpäiväisillä lauserakennelmilla. Esim. Halosen monivuotinen toiminta Elannossa kiteytyy lauseeseen: ”Elannon vaiheissa oli Tarja Halosen rooli näkymätön vaikkakin tärkeä, niin että tehdyt päätökset olivat vailla päättäjien nimeä”, mikä tarkoittaa ettei Haavikko tiedä eikä välitäkään tietää asiasta mitään.
Sama sekavuus ja ymmärtämättömyys koskee myös valtiosääntöä, ulkopolitiikan johtamista ja eri insituutioiden ja niitä edustavien henkilöiden välisiä suhteita, mikä on jo vakavampi asia, kun se liittyy kirjan perussanomaan. Vai mitä on ajateltava valtiosääntökiteytyksestä, jonka mukaan pääministeristä on tullut ”hoviherra vailla hovia, vieras aina siellä missä oli, mutta vastuullinen ja luottamusta nauttiva tekijä”?
Tällä kertaa kritiikki on jo kohdellut Haavikkoa ansioittensa mukaan. Kerrankin saatan olla Helsingin Sanomissa kirjoittaneen Jukka Tarkan kanssa kutakuinkin samaa mieltä Haavikon perspektiivin lyhyydestä, sattumanvaraisuudesta ja kapeudesta ja sen perusteella luodusta Haavikon henkilökohtaisesta unimaailmasta.
Toisaalta Haavikko ei kaikessa ole välttämättä ihan väärässä, kuten esim. seuraavassa kappaleessa:
”Nyt presidenttinä näyttää olevan kaikkiin tilanteisiin ikiomaa sanaselitystä kehittävä ay-juristi, joka vetää välistä heti kun voi”. Näin asetti Jukka Tarkka, valtiotieteen tohtori, joka on väitellyt 13. pykälästä, presidentti Tarja Halosen kohdalleen. Tämäntapainen mollaaminen ei oikein ole enää kuulunut tämän päivän poliittiseen kulttuuriin, tai epäkulttuuriin, ei enää sitten Kekkosen vuosikymmenten, jolloin hän sai kyllä kuulla kunniansa ulkopolitiikan hoitajana jos miten. Tämän kirjoitti presidentti Tarja Halosen, virassa toimivan, kanssa lähes samanikäinen Jukka Tarkka, mies joka ei edes epäonnistunut kirjallisena johtajana ja aikakauslehtiyhtiön johtopaikoilla. Sitten hän hankkiutui puoluemieheksi kunnes nuorsuomalaiset, tämän väärän nimilipun alla toimivat, tulivat tiensä päähän. Tämä vanhempi valtioveli on nyt kolumnisti vailla vakituista työpaikkaa. Siksi hän jaksaa muistaa Tarja Halosen varhaista työpaikkaa ja käyttää sitä raskauttavana asianhaarana tämän päivän presidenttiä arvioidessaan tai mollatessaan”.
Kun Helsingin Sanomilla on tapana antaa erityisesti Max Jakobsonin ja Jukka Tarkan arvioida kirjoja, joissa he itsekin ovat asianosaisia olisi kohtuullista, että lehti edes – silloin kun asianomaiset eivät sitä halua tehdä – mainitsisi asiasta.
Lopuksi on syytä deklaroida, että esiinnyn itse n. 12 kertaa Haavikon kirjassa, mutta sillä tavoin statistin harmittomassa osassa, ettei minulla ole aihetta sen kummempiin oikaisuihin.
Lokakuu 2001
