Karprint, 366 s., Huhmari 2001
Isänmaan vai työväenluokan petturi?
Niin sanottujen vaaran vuosien ajan kommunistisena ministerinä Paasikiven ja Pekkalan hallituksessa vuosina 1944-48 istuneen Yrjö Leinon arvoitus jaksaa edelleen kiehtoa suomalaisia. Valtansa huipulla hän oli muille kuin kansandemokraateille pelätty, isänmaansa pettämiseen valmis kommunisti, kansandemokraateille ja kommunisteille heidän ylivoimaisesti suosituin poliitikkonsa ja ääniharavansa. Kun sisäministeri Leino keväällä 1948 eduskunnassa sai epäluottamuslauseen, järjestivät kommunistit näyttäviä ns. Leino-lakkojen nimellä tunnettuja mielenosoituksia. Julkisuudelta salattua ironiaa oli, että siihen mennessä Leino oli jo menettänyt sekä SKP:n sisärenkaan luottamuksen että vaimonsa Hertta Kuusisen, ja NKP oli määrännyt hänet jo vuoden 1948 alussa eroamaan sisäministerin paikalta hallituksesta.
Laajaan tietoon Leinon välirikko SKPn kanssa tuli vasta vuonna 1958, jolloin Leino yritti julkaista muistelmansa. Neuvostoliiton painostuksen vuoksi Tammi joutui tuhoamaan valmiin painoksen. Edellisen kerran Leino oli suunnitellut muistelmiensa julkaisemista jo 50-luvun alussa, mutta sen naapuri sai estettyä jo heti alkuunsa ilman enempää julkisuutta, kuten Hakalehto kertoo.
Yleisin käsitys Yrjö Leinosta on ollut, että hän oli maanalaisessa liikkeessä kunnostautunut aito Tammisaaren yliopiston käynyt kommunisti, joka tultuaan syksyllä 1944 Paasikiven hallitukseen vähitellen sortui luonteenheikkoutensa vuoksi Urho Kekkosen, Kaarlo Hillilän ja Sakari Tuomiojan ym. uusien porvarillisten tuttaviensa harjoittaman liehittelyn ja alkoholitarjoilun uhriksi. Tämän käsityksen mukaan isänmaallisuus voitti lopullisesti aateuskollisuuden, kun Leino keväällä 1948 teki tyhjäksi kommunistien kaappaussuunnitelmat.
Tämä kuvaus on sopinut useimmille, myös kommunisteille. Vaikka SKP:ssä aitoja epäilyjä asiasta olikin, eivät he koskaan virallisesti väittäneet Leinoa valtiollisen poliisin asiamieheksi. Sellainen ei myöskään saa tukea valpon asiakirjoista. Vaikka Leino itse ensi töikseen sisäministeriksi tultuaan ottikin haltuunsa oman henkilömappinsa, olisi valpon arkistoihin jäänyt silti riittävästi viittauksia Leinon kaksoisagenttirooliin, jos hän sellainen olisi ollut.
Perusteellisimmin ja vakuuttavammin uusinta arkistolähteistöä käyttäen on Yrjö Leinosta kirjoittanut Kimmo Rentola, jonka uraauurtavalle laajalle tutkimukselle Kenen joukoissa seisot vuodelta 1994 myös Ilkka Hakalehto antaa asiaankuuluvan tunnustuksen. Kun Rentola päätyi osoittamaan että Leino oli sotavuosina, puoluetehtäviensä ohella ja ohitse, NKVD:n värmäämä sotilasvakoilija, katsoo Hakalehto, että Leino oli päämajan valvontaosaston kaksoisagentti.
Hakalehto perustaa käsityksensä kahteen seikkaan: Yrjö Leinolta aikanaan hänen poikansa Olle Leinon haltuun siirtyneeseen Leinon henkilömappiin valpossa – jota Olle Leino sitä mainitsematta käytti hyväkseen kirjoittaessan isästään kirjan Vem tackar Yrjö Leino? – sekä siihen, että päämajan valvontaosaston sodanaikainen asiakirja-aineisto vietiin välirauhan jälkeen Stella Polaris -operaatiossa Ruotsiin ja tuli siellä kokonaan hävitetyksi. Leinon henkilömapista ei kuitenkaan näy löytyneen oleellista uutta, aiempaa tutkimusta kumoavaa tietoa,ja päämajan valvontaosaston osalta aineiston hävittäminen tekee vasta mahdolliseksi olettamuksen Leinon kaksoisagenttiroolista.
Valpon ja sitä edeltäneen etsivän keskuspoliisin aineistoon SKP:sta tulee suhtautua erityisellä lähdekritiikillä, kuten Hakalehto itse aivan oikein huomauttaa, muistuttamatta siitä että hänen 35 vuotta sitten tekemäänsä väitöskirjaa 20-luvun maanalaisesta SKP:sta arvosteltiin juuri yksipuolisesta tukeutumisesta tähän salaisen poliisin aineistoon.
Vaikka Hakalehto ei nojaakaan kirjansa teesiä merkittävästi uuteen lähdeaineistoon, on hän kuitenkin pystynyt hypoteesinsa tueksi tekemään kiehtovan, perustellun ja myös hyvin kirjoitetun, aihetodisteluun perustuvan kirjan. Jos yhdessä tai kahdessa kohdassa Hakalehdon todistelun perusteella voisi päätyä erilaisiinkin johtopäätöksiin, etenee hänen todistelunsa kuitenkin loogisesti ja vakuuttavasti. Aukotonta ei hänenkään päättelynsä silti ole, ja enin mitä sen perusteella voi vielä sanoa, on että näyttää olevan mahdollista, että Yrjö Leino todella olisi ollut valvontaosaston agentti.
Pelkästään Hakalehdon kirjan varassa voisi Leinon agenttiroolia pitää jo todennäköisenä, mutta myös sitä vastaan voi rakentaa melko mittavan aihetodisteluketjun. Ilmeisin syy epäillä teesin paikkansapitävyyttä on se, että luulisi tähän mennessä jo jotain kautta tulleen julki jonkun valvontaosaston salaisuudet tunteneen vahvistus asialle. Varsinkin kun Hakalehdon todistelussa useassa kohdassa oletetaan valvontaosaston joutuneen kertomaan asiasta useammille ulkopuolisillekin tahoille, ml. joillekin sodanaikaisille hallituksen jäsenille.
Kaiken kaikkiaan Hakalehdon kirja sopii hyvin, paitsi historiantutkijoiden, myös salapoliisiromaanien ystävien käteen.
Lokakuu 2001
