Otava 286 s., Keuruu 2000
E-rakentajan nousu ja tuho
Haka-konsernin historia kertoo yleishyödyllisen ja tiukasti osuustoimintaperiaatteisiin sidotun paikallisen rakentajan noususta jo maailmanvalloituksesta haaveilleeksi Suomen suurimmaksi rakentajaksi ja lopulta konkurssiin. Kertomus on ikävä kyllä niin lajityypillinen että kirjan alaotsikoksi olisi voinut laittaa vaikka ”Se tavallinen tarina”, se jossa hybristä seuraa nemesis.
Haka perustettiin vuonna 1938 Helsingin Asuntokeskukunta HAKA nimisenä tuomaan osuustoimintaliikkeen parhaiden periaatteiden mukaisesti luotettavuutta ja vakautta epävarmalla pohjalla toimineiden ja usein epärehellistenkin yrittäjien hallitsemille rakennusmarkkinoille. Tavoitteena oli myös helpottaa Helsingin silloista asuntokurjuutta, mitä alleviivasi Asuntoreformiyhdistyksen symbolinen mukanaolo HAKAn perustajaomistajien joukossa Elannon ja muiden E-liikkeiden rinnalla. Edellinen tavoite merkitsi rakentajaksi ryhtymistä, jälkimmäiseen olisi riittänyt rakennuttajan roolissa pidättäytyminen.
HAKAa ei perustettu rakentamaan Helsingin vuoden 1940 olympiakisoja varten tarvittua olympiakylää, mutta siitä tuli uuden yrittäjän läpimurtotyö ja pitkään tunnetuin referenssi, vaikka olympialaisten tulo Suomeen viivästyikin 12 vuodella.
Aluerakentaminen ja pääjohtajaksi tullut Antti Pelkola nostivat HAKAn 60-luvulla Suomen suurimpien rakentajien joukkoon. Liikkeen valtakunnallisuus noteerattiin vuonna 1975 nimenmuutoksessa joka teki siitä Rakennuskunta Hakan. 14 vuotta myöhemmin oltiin valmiit jo hylkäämään koko osuuskuntamuoto kun liikkeestä tehtiin Haka Oy. Tällöin Haka oli jo noussut myös lukuisten yritysostojen vauhdittamana maan suurimmaksi rakennusliikkeeksi, joka haaveili myös vahvasta asemasta kansainvälisillä rakennusmarkkinoilla.
Vaikka Hakan perustamista elähdyttänyt idealismi ja pyrkimys yleishyödyllisyyteen jäikin jo varhain matkan varrelle poikkesi Haka kuitenkin monessa suhteessa edukseen kilpailijoistaan. Yksi tällaiseen toteamukseen oikeuttavista piirteistä liittyi Hakan henkilöstöpolitiikkaan, jota voi pitää rakennusalalla esimerkillisenä varhain toteutettuine yrityskohtaisine pääluottamusmiehineen ja henkilöstöedustuksineen yhtiön päättävissä elimissä. Tämä ainakin on kuva joka Luukon tekstistä välittyy. Se voi olla tosikin, mutta kriittinen lukija uskoisi siihen enemmän jos se perustuisi muuhunkin kuin Hakan omakuvaan liittyvään lähdeaineistoon.
Sama huomautus koskee laajemminkin Luukon kertomusta Hakasta, joka jää enemmän historiikiksi kuin varsinaiseksi historiantutkimukseksi. Se ei tarkoita etteikö kirjassa olisi kriittistäkin otetta ja Hakan nousukauden virheiden analysointia. Virheitä olivat epäonnistuneet ulkomaantoiminnot ja aikaa vaatinut ja rahaa polttanut amerikkalaisen Ashok Kapoorin vetämä toimintastrategian uusimisprojekti, jossa firman organisaatiota myllytettiin koulutuksessa samaan aikaan kun reaalimaailmassa, jossa Hakan olisi tullut elää, Suomen talous lähti huimaan syöksykierteeseen. Myös vaikea suhde pääomistajaan Ekaan tulee STS-säätiön osin rahoittamassa kirjassa noteerattua, mutta perin varovaisesti.
Helpompaa Luukon onkin kohdistaa konkurssiin liittyvän kritiikin kärki Hakan rahoittajapankkeihin. Niiden epäiltiin mielummin uhranneen väärällä omistajapohjalla toimineen Hakan kuin sen vähintään yhtä suuressa tai suuremmissa vaikeuksissa olleet kilpailijat.
Luukko tosin siteeraa KOPn silloisen pääjohtajan Pertti Voutilaisen agressiivista puolustautumista pankkien menettelyä koskevaan kritiikkiin, jossa Voutilainen myös syytti Hakan silloista johtoa moraalin puutteesta. Se ei kuitenkaan Luukon mukaan tee aiheettomaksi kysyä, ”miksi juuri Haka piti panna konkurssiin, kun muutkin rakennusliikkeet olivat siihen kypsiä, ja pelastamisen toivo oli vain siinä, että kiinteistöjen hinnat kohoaisivat ja rakennustoiminta joskus vilkastuisi”. Hyvä kysymys, mutta sitäkään ei olisi tarvis esittää jos Haka (ja sen omistanut Eka) eivät olisi ensin omilla toimillaan tehneet rakennuskonsernista konkurssiehdokasta.
Oliko lopputulos kuitenkaan viisas pankkienkaan kannalta jää avoimeksi. Ainakin Skanska sai sen seurauksena ilmaiseksi Hakan liiketoiminnot joista se oli ennen konkurssia vielä ollut valmis maksamaan selvää rahaa.
Lokakuu 2001
