Otava, 608 s., Keuruu 2001
Lehtikuninkaan säädyllinen elämä
Vaatimattomista talonpoikaisoloista Orimattilasta lähtöisin ollut Eero Erkko oli niitä viime vuosisadan nuoria suomalaisia jotka lahjakkuudellaan raivasivat tiensä sekä politiikassa että talouselämässä kansakunnan kaapin päälle. Jo säätyvaltiopäivillä vuodesta 1894 vaikuttanut Erkko valittiin myös ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan. Hän toimi nuorsuomalaisen puolueen puheenjohtajana pariinkin otteeseen ja istui vielä kolmessa itsenäisen Suomen hallituksessa eri ministeripaikoilla.
Lehtimiehenä hän aloitti uransa Jyväskylässä ilmestyneen Keski- Suomen päätoimittajana ja jatkoi sitä vuodesta 1890 Päivälehden, myöhemmin Helsingin Sanomien päätoimittajana eräin pakollisin katkoksin aina kuolemaansa saakka vuonna 1927. Poliitikko- lehtimies yhdistelmä oli tavanomainen vuosisadan vaihteen Suomessa, jolloin selkeitä yhteiskunnallisia tavoitteita varten perustetut lehdet valtaosaltaan tunnustivat jotain väriä ja olivat aatteen palveluksessa.
Pakolliset katkokset aiheutuivat sortokauden painokanteista ja kagaaliin kuuluneen Erkon karkotuksesta ulkomaille sekä kansalaissodasta. Maanpakolaisena USAssa Erkko perusti New Yorkiin Amerikan Kaiku-nimisen menestyvän sanomalehden. Liikemieskykynsä hän osoitti perustamalla Suomeen palattuaan hyvin menestyneen autoja maahantuoneen ja moottoriveneitä valmistaneen yrityksen ”Erkko & Markoff”.
Lehtimiehenä Erkon uran alku ei ollut helppo. Keski-Suomen päätoimittajaksi hän livahti kun tehtävään aiottu nuorempi veli Ruuto siitä ensin kieltäytyi, ja kun Päivälehden ensimmäinen näytenumero marraskuussa 1890 oli se ”heiveröinen, itse asiassa surkea”, kuten Zetterberg aikalaisarvioihin yhtyen toteaa. Nuorsuomalaiselle pääkaupunkilehdelle oli kuitenkin niin vahva sosiaalinen tilaus, että lehti jäi henkiin.
Alkuvuosien Päivälehti ja sitä seurannut Helsingin Sanomat eli Uuden Suomettaren varjossa eikä häikäissyt ylivoimallaan. Sen merkittävä levikin nousu alkoi vasta ensimmäisen maailmansodan aikoihin, vaikkei lehti vielä 20-luvullakaan ollut läheskään samanlainen valtakunnallinen instituutio kuin tänään. Noina vuosina lehti alkoi kuitenkin olla myös tuottoisa liikeyritys eikä liene sattuma, että aiemmin vain muodollisella panoksella lehteen sijoittanut Erkko maan itsenäistymisen aikoihin parissa vuodessa hankki haltuunsa neljänneksen ja enemmänkin Sanoma oy:n osakkeista. Niinpä Erkon vanhin poika Eljas saattoi isän kuoltua asettua liki perintöruhtinaan oikeudella ensin lehtiyhtiön ja kohta myös lehden johtoon syrjäyttäen toimituksellisessa johdossa siihen saakka istuneet edistyspuolueen aatteenvartijat. Nuorsuomalainen puolue oli koko olemassaolonsa ajan jakaantunut kahteen osaan, pääskysiin ja varpusiin, joita nykyterminologian mukaan voisi luonnehtia uusliberaaliksi ja sosiaaliberaaliksi siiviksi. Kun puoluekenttä syksyllä 1918 ryhmittyi uudelleen lensivät lähes kaikki monarkiaa kannattaneet pääskyset kokoomuksen pesään, tasavaltalaisten varpusten perustaessa edistyspuolueen. Erkko lukeutui ståhlbergilaisiin varpusiin, mutta hänkin horjui kesällä 1918 monarkistien suuntaan.
Zetterbergin sujuva elämäkerta kattaa hyvinkin tarkoin Erkon elämän kaikki vaiheet, kuten liki kuusisataasivuiselta opukselta sopiikin odottaa. Pääpaino on Erkon poliittisessa toiminnassa ja Zetterberg on välttänyt houkutukselta kirjoittaa samalla Sanoma Oy:n historiaa. Kuitenkin kuvaus Eero Erkosta jää jotenkin ulkokohtaiseksi ja vaillinaiseksi, ikäänkuin Zetterberg olisi aristellut esittää mitään kovin henkilö- tai perhekohtaista tai perusteellisemmin analysoida kohdettaan. Lukija jää aavistamaan, että myös Erkon puolisosta Maissista olisi saanut paljon enemmän väriä irti.
Helmikuu 2002
