Harper Collins, 567 s., St. Ives Plc 2001
Intian dynastian naisvaltias
Maailmassa on tuskin ainuttakaan yli miljoonan asukkaan tasavaltaisen hallitusmuodon maata, monisataamiljoonaisesta puhumattakaan, jossa yhden suvun dynastia olisi ollut niin vahvassa asemassa kuin Nehru-Gandhin suku Intiassa. Indira Gandhin isoisä Motilal Nehru toimi kongressipuolueen puheenjohtajana, isä Jawaharlal Nehru oli itsenäisen Intian ensimmäinen pääministeri vuosina 1947-64, ja häntä seurasi Lal Bahadur Shastrin lyhyen välikauden jälkeen Indira Gandhi. Gandhin jouduttua attentaatin uhriksi vuonna 1984 häntä puolestaan seurasi pääministerinä hänen poikansa Rajiv Gandhi. Tänään Rajiv Gandhin italialaissyntyinen leski Sonia johtaa kongressipuoletta eikä ole mahdotonta, että hänestäkin voisi vielä tulla maan pääministeri.
Tämä dynastinen tiivistelmä voi antaa harhaanjohtavan kuvan Intiasta, joka kuitenkin on koko ajan pysynyt aitona toimivana demokratiana. Sadat miljoonat valitsijat ovat sekä antaneet, evänneet että jälleen palauttaneet Gandhille demokraattisen valtakirjan. Kongressipuolue ei ole myöskään mikään NKP eikä edes Ruotsin SAP pysyvänä hallituspuolueena, vaan se on läpikäynyt monia muodonmuutoksia ja hajaannuksia, kaksi kertaa Indira Gandhin persoonaan liittyen. Näissä muutoksissa kongressin linjat ovat myös hämärtyneet niin, että sen eri perillisiä yhdistää yleensä vain kulloisenkin johtajan taakse ryhmittyneiden poliitikkojen vallanhakuisuus.
Indira Gandhia ei varsinaisesti koulutettu maan tulevaksi johtajaksi eikä hänen isänsä tehnyt mitään sellaisia järjestelyjä, joiden tarkoituksena olisi ollut varmistaa vallansiirto tyttärelle. Indira Gandhi ei ollut erityisen lahjakas tai ahkera opiskelija, ja tutkinto Oxfordin yliopistosta jäi haaveeksi tuberkuloosin vuoksi. Mielenkiintoista kuitenkin on, että Gandhin sairaudesta – josta hän tervehtyi lopullisesti vasta 50-luvulla uusien lääkkeiden ansiosta – ei koskaan puhuttu avoimesti tuberkuloosina, taudin nimi kun koettiin vaarallisena ja häpeällisenäkin.
Indira Gandhi kasvoi julkisuuden valokeilassa. Jo teinityttönä hänet asetettiin johtamaan kongressin nuorten kampanjaa itsenäisyyden puolesta. Hänen kiistanalaiselle avioliitolleen Feroze Gandhin kanssa hankittiin myös maan isän Mohandas Gandhin – jolle tuleva siippa ei ollut sukua – siunaus ja häät olivat suuri tapaus koko maassa. Avioliitto ei ollut onnellinen ja molemmat puolisot olivat toisilleen uskottomia, mutta se tuotti kaksi poikaa, Sanjayn ja Rajivin, jotka myös tulivat jäämään Intian historiaan, hyvässä ja pahassa.
Nehrun kuoltua kongressin johtajat olisivat halunneet tehdä leskeksi jo varhain jääneen Nehrun taloudessa eräänlaista first ladyn ja pääministerin sihteerin virkaa hoitaneesta Gandhista heti pääministerin, vaikkei tämä ollut edes parlamentin jäsen. Gandhi kieltäytyi, mutta ryhtyi tiedotusministeriksi, ja kun Shastri yllättäen puolentoista vuoden kuluttua kuoli, oli hän valmis ottamaan pääministerin tehtävän vastaan.
Ensimmäisenä kautenaan vasemmistolaista retoriikkaa viljellyt Gandhi ajautui ristiriitaan kongressipuolueen vahvojen, vanhojen ja varsin oikeistolaista politiikkaa edustavien miesten kanssa, jotka erottivat hänet kongressista. Indiran politiikka oli kuitenkin alussa hyvin suosittua pankkien kansallistamista myöten, ja hän ja hänen oma kongressipuolueensa veivät selvän voiton vuoden 1971 parlamenttivaaleissa. Sitä auttoi myös menestys lyhyessä sodassa Pakistania vastaan, jonka seurauksena Itä-Pakistanista tuli itsenäinen Bangladeshin valtio.
Vähitellen Gandhille kertyi uusia vihollisia. Suurelta osin niitä synnytti hänen playboypoikansa Sanjay, joka käytti asemaansa häikäilemättömästi omiin surkeisiin bisneksiinsä ja alkoi pyrkiä myös politiikkaan omavaltaisuuksiin syyllistyneen nuorisokongressin johtajana. Kun sinänsä vähäinen vaalirike johti oikeusratkaisuun, jossa Gandhi määrättiin viraltapantavaksi, alkoi pääministeri olla ahtaalla ja nähdä vihollisia joka puolella.
Kesällä 1975 Gandhi julisti poikkeustilan, vangitsi suurimman osan opposition johtajista ja siirsi vaaleja eteen päin. Hän olisi kuitenkin saattanut jopa voittaa ajallaan pidetyt vaalit, mutta kun vaalit lopulta suoritettiin, oli työlääntyminen Gandhin autoritaariseen hallintoon jo niin laajaa, että yhdistynyt oppositio sai murskavoiton. Gandhin tappioon vaikuttivat olennaisesti Sanjayn hämärät bisnekset ja hänen johdollaan toimeenpannut kovaotteiset slummien raivaukset ja sterilisaatiokampanjat.
Vaalit voittanutta hajanaista oppositiota yhdisti vain Gandhin vastustaminen. Uusi hallitus oli heikko ja hajanainen eikä sen aikana korruptio ollut ainakaan vähäisempää kuin Gandhin aikana. Yritykset saada Sanjay ja Indira Gandhi oikeuteen vastaamaan hätätilan aikaisista rikkomuksista tuottivat etenkin Indiralle vain marttyyrin sädekehän. Niinpä Gandhi kykeni tekemään uskomattoman comebackin voittaen jälleen seuraavat vaalit.
Uusi valtakausi sujui rauhallisemmin, mutta Gandhin osalta sitä varjosti Sanjayn kuolema lento-onnettomuudessa. Äidin ja pojan suhde oli hyvin erikoinen eikä Frankkaan osaa varmuudella sanoa, mikä sai Indiran jatkuvasti sietämään Sanjayn poliittisesti ja moraalisesti kyseenalaisia tempauksia. Joidenkin käsityksen mukaan Indira olisi pelännyt Sanjayta. Kuitenkin äidin suru Sanjayn kuoleman vuoksi oli pohjaton. Se nosti pintaan fatalismin, jonka vuoksi hän ei noudattanut kehotuksia tiukentaa turvatoimiaan jouduttuaan Amritsarin temppelin verisen valtauksen jälkeen sikhi-yhteisön vihan kohteeksi. Hänen omat sikhi-henkivartijansa ampuivat hänet lokakuussa 1984.
Pääministerinä häntä seurasi hänen poikansa Rajiv Gandhi. Hän oli hyvin eri maata kuin veljensä Sanjay, vaatimaton, politiikasta erillään pysyttäytynyt ammattilentäjä, joka suorastaan pakotettiin vastaanottamaan pääministeriys. Hän puolestaan kuoli vuonna 1991 tamilisalamurhaajan attentaatissa.
Katherine Frank ei varsinaisesti kirjoita Intian historiaa, mutta Indira Gandhin elämäkerta edellyttää sitä jo niin paljon, että kirja käy myös hyvästä katsauksesta koko maan viime vuosisadan historiaan.
Päähenkilön Indira Gandhin henkilöhistoria tulee hyvin valoitetuksi, mutta persoona jää silti vähän arvoitukselliseksi. Ilman hätätilan julistamista ja Sanjaylle annettuja vapauksia hänet saatettaisiin arvioida yhdeksi Intian ja koko maanosan menestyksekkäimmistä johtajista.
Mielenkiintoista on, että Frank mainitsee Margaret Thatcherin sinä ei-intialaisena johtajana, jolla oli läheisin ja arvostavin suhde Indira Gandhiin. Tämä kertoo enemmän näiden naisten hallitsemistavasta kuin ideologisesta sukulaisuudesta.
elokuu 2002
